Maailman ympäri 80 päivässä

Kirjoittanut: Jules Verne, sivuja: 237

Seikkailuun meitä kutsutaan. Herrasmies  kun vedon lyö on kiire kilpaan. Phileas Fogilla on työ kiertää maailma ja kotiin ennättää.

Kun minun pitää nimetä lapsuuden lempipiirrettyni, Muumien jälkeen vahvalla toisella sijalla seisoo Matka maailman ympäri 80 päivässä. Kuten monilla lastenohjelmilla on tapana, en koskaan katsonut sarjaa järjestelmällisesti alusta loppuun, en ennen kuin ostin yläasteikäisenä DVD:n. Sarja on kuitenkin jäänyt hyvin vahvasti mieleen, koska mielestäni siinä oli hyvä juoni jota seurasi mielellään.

Jules Vernen kirja on ollut lukulistalla siitä lähtien kun tajusin, että sarja perustuu kirjaan. Viime viikolla kirjastossa ollessani silmä osui kirjaan ja päätin vihdoin lainata sen. Tunne oli kummallinen. Entä jos kirja onkin huono? Meneekö lapsuus nyt ihan pilalle?

Kirjan juoni on yksinkertainen. Phileas Fogg on hyvin täsmällinen mies, jota ei hätkäytä mikään. Hän on rehellisyyden ja englantilaisuuden perikuva. Eräänä päivänä hän lyö veta Reformiklubilaisten kanssa, että pystyy kiertämään maailman kahdeksassakymmenessä päivässä. Vielä samana iltana hän lähtee matkaan mukanaan Jokapaikanhöylä, jonka on samana päivänä palkannut itselleen uudeksi palvelijaksi.

Onneksi jo pari ensimmäistä sivua onnistui vakuuttamaan minut. Ihastuin heti kieleen ja kaikkitietävään kertojaan, joka esittää hahmot hieman pilke silmäkulmassa. Kirja osoittautui todella nopealukuiseksi, mutta samalla aika yksitoikkoisesti. Tapahtumat eivät ole erityisen mukaansatempaavia, sillä kirjassa paukutetaan eteenpäin maailman ympäri hirveällä vauhdilla. Jännitys syntyy siitä, ehditäänkö seuraavaan junaan tai laivaan. Matkan varrella tulee esteitä, kuten katkenneita rautateitä tai paikallisia asukkaita. Mukana on myös herra Fix, jonka tehtävänä on yrittää pidättää Fogg, jonka uskotaan ryöstäneen pankki ja lähteneen maailmanympärusmatkalle paetakseen poliiseja ja kadotakseen matkan varrella.

Kirjaa oli mielenkiintoista lukea, sillä vertasin sitä jatkuvasti piirrettyyn. En voinut olla vertailematta. Ensinnäkin, suurta hämmennystä aiheutti valinta kääntää Passepartoutin (Paspartuun) nimi Jokapaikanhöyläksi. Minulla kesti ikuisuus tottua siihen. Myös prinsessa Romy esiintyy kirjassa eri nimellä. Se hieman harmitti, sillä tykkään Romysta enemmän kuin Audasta. Kirjasta myös puuttuu TV-sarjan comic reliefit Bully ja Tiko, mutta heitä en kyllä jäänyt kaipaamaan. Osa seikkailuista on myös jätetty pois. Hawaijilla ei käydä lainkaan, eikä koskaan matkusteta kuumailmapallolla.

Luonnollisesti kirja on aikansa lapsi. Englantilaisuutta ylistetään ja vieraiden maiden asukkaita pidetään alkuasukkaina, huonomman kastin ihmisinä. Phileas Fogg on kaikin tavoin hyvin järkkymätön englantilainen herrasmies, jopa niin järkkymätön, että hän on erittäin tylsä hahmo. Onneksi mukana on Jokapaikanhöylä, joka tuo tarinaan sen kaipaamaa elävyyttä. Rouva Auda, joka pelastetaan leskenpoltolta kirjan alkupuoliskolla, paljastuu erittäin englantilaiseksi naiseksi ja on vieläpä vaaleaihoinen. Olisin halunnut hieman selkeyttä Audan tapaukseen. Hänen mainitaan saaneen englantilainen kasvatus, mutta oliko hän syntyperältään intialainen? Auda on muutenkin erittäin etäinen hahmo, mutta mitäpä muuta aikansa lapselta voi odottaa. Nainen on hiljaa, kaunis, tunteellinen ja kiitollinen kaikesta mitä mies tekee. Audan tapaus jäi harmittamaan, sillä Romy oli selvästi lempihahmoni piirretyssä.

Harmi, että tiesin jo, miten tarina tulee päättymään. Se vei pois osan jännityksestä. Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin mukavaa luettavaa. Se ei ole liian raskas. Siinä ei ole monimutkaista juonta, johon täytyisi keskittyä, jotta ei putoa kärryltä. Loistavaa iltalukemista. Tämän kirjan perusteella aion tutustua Jules Vernen muihinkin kirjoihin.

Tällä kirjalla osallistun Aikamatka 2013 -haasteen kategoriassa 4. Seikkailijoita ja tieteentekijöitä.

Kielemme kohtalo

Kirjoittanut: Vesa Heikkinen ja Harri Mantila, sivuja: 208

Kun kyseessä on pääsykoekirja, oletusarvona on, että kirja on vaikeaselkoista tieteellistä tekstiä, jota pitää lukea sivistyssanakirjan kanssa. Kielemme kohtalon kohdalla kävi kuitenkin toisin. Kyseessä on varsin vihteellinen teos, jonka jokainen aiheesta vähän kiinnostunut voi oikein hyvin lukea, vaikka ei pyrkisikään opiskelemaan yliopistoon.

Kirja käsittelee suomen kielen tilannetta monesta näkökulmasta ja pikkaisen pilke silmäkulmassa. Läpi käydään hieman kirjakielen historiaa, englannin kielen vaikutusta, murteita ja asennetta äidinkieleen ja sen käyttöön.

Ennen kirjan lukemista minulla oli käsitys, että suomen kieli on aivan tuhon partaalla. Näkyyhän se omassakin kielenkäytössäni: anglismi tunkee joka paikkaan. Blogissa vielä pyrin hyvään suomen kieleen, mutta näkisittepä ne skype-keskustelut, jotka käyn kavereideni kanssa... Tuttujen facebook-päivitysten kielenlaatu onnistuu joskus järkyttämään ja puhekielimäisyydet saavat rellestää sanomalehtien artikkeleissa.

Kielemme kohtalon jälkeen minulla on kuitenkin positiivisempi olo. Vaikka kirja tiedostaa vieraiden vaikutteiden vaarallisuuden, se ei tuomitse niitä. Kirjasta jää päällisin puolin hyvä mieli. Ehkä suomen kieli ei olekaan aivan uhanalainen tapaus. Kuten kirjassa todetaan: kieli, joka ei muutu, on kuollut kieli. Suomi sijoittuu suurimpien 200 kielen joukkoon, sillä on yli 5 miljoonaa puhujaa ja se on virallinen kieli jota opetetaan Suomen lisäksi useissa yliopistoissa kautta maailman. Suomi on oikeastaan aika kansainvälinen kieli, sillä se on saanut vaikutteita niin kauan kun kieltä on puhuttu. Osaa lainoista emme enää tunnista.

Kirja on huumorimielinen, mutta ottaa asiat myös vakavasti. Se käsittelee kielemme kohtaloa mielestäni hyvin, enkä sano tätä vain sen takia, että minun piti lukea tämä noin kuusi kertaa pääsykokeita varten. Suosittelisin kirjaa jokaiselle joka on edes vähän huolestunut suomen kielestä. Se avaa silmät. Yhtäkkiä huomaat valittavan kavereillesi, kuinka Fazerin suklaalevyissä lukee nykyään tuotteen nimi ensiksi isolla englanniksi ja vasta sitten pienemmällä suomeksi.

Enempää en halua sanoa, sillä usean lukukerran jälkeen alkaa kirja jo tulla korvista ulos. Tänään oli pääsykoe, jossa piti kirjoittaa essee perustuen tähän kirjaan. Nyt se menee hyllyyn jäähylle. Masentaa kun ei essee mennyt ihan nappiin.

Päivä 10 – Paras klassikko

Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva kuuluu kirjoihin, joita en olisi ilman lukion äidinkielenkursseja lukenut, mutta jonka lukemista en kadu.

Olin tutustunut kirjailijaan aivan vastan englannintunnilla, jossa olimme katsoneet hänen näytelmäänsä perustuneen elokuvan The Importance of Being Earnest. Äikäntunneilla aloimme käydä läpi kirjallisuuden historiaa, jolloin jokaisen piti valita kaksi kirjaa luettavakseen, molemmat joltain eri kaudelta. Valitsin romantiikan ja symbolismin, Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Dorian Gran muotokuvan. Ensimmäisestä valinnasta olenkin jo esittänyt mielipiteeni ja on oikeastaan ihan kiintoisaa, että tässä haasteessa mainitsen molemmat kirjat.

Oppikirjassa oli hyvin vähän tietoa Oscar Wildesta, mutta yksi hänen teoksistaan mainittiin. Marssin siis kirjastoon lainaamaan sen ja luin sen ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lukemisen jälkeen totesin, että onpas todella hyvä kirja ja päädyin pian ostamaan sen itselleni. Viime kesänä luin kirjan uudestaan. Olen lukenut sen siis kahdesta ja molemmat eri suomennoksina.

Joku on ehkä huomannutkin, että blogissani on satunnaisia lainauksia, poimittu vähän sieltä täältä. Mukaan on mahtunut kaksi lainausta Dorian Greysta.

Äly sinänsä on eräänlaista liioittelua ja tuhoaa kasvojen sopusoinnun. Heti kun ihminen alkaa ajatella, hän muuttuu pelkäksi nenäksi, otsaksi tai muuksi kamalaksi. Katselepa vain ketä tahansa maineikasta oppinutta. Mitä irvikuvia he ovatkaan!

Tämä nousi esille ensimmäisellä lukukerralla, sillä se nosti hymyn huulille. En ehkä ole aivan samaa mieltä sen kanssa, että älykkyys tekisi ihmisistä ruman (mielestäni se tekee ihmisestä paljon kiinnostavamman ja sen seurauksena kauniimman) mutta sanat on hyvin aseteltu, joten olen halunnuut lainata sen blogini sivupalkkiin.

Lainaus on vuoden 1963 suomennoksesta ja Kai Kailan käsialaa. Minä omistan Jaana Kapari-Jatan suomennoksen, jossa samainen kohta menee näin:

Äly itsessään on eräänlaista liioittelua, ja se tuhoaa kasvojen sopusoinnun. Kun joku istahtaa miettimään, hän muuttuu siinä samassa pelkäksi nenäksi tai otsaksi tai joksikin muuksi kaameaksi. Katso ketä tahansa, joka on menestynyt korkeaa koulutusta vaativassa ammatissa. He ovat kerta kaikkiaan vastenmielisen näköisiä!

Nyt tekisi mieli hankkia jostain käsiinsä alkuperäinen teksti, sillä suomennoksissa on suuria eroja. Kapari-Jatan versio on paljon pidempi ja yksityiskohtaisempi. Hänen Potter-suomennoksiensa perusteella pystyn kuitenkin veikkaamaan, että hänen suomennoksensa on lähempänä alkuperäistä tekstiä, mutta olen antanut Kai Kailan version pysyä blogini sivupalkissa, koska se on tiiviimmin ja ehkä hieman hauskemmin ilmaistu.

Toinen lainaus on Kapari-Jatan käsialaa ja poimin sen mukaan toisella lukukerralla, koska se mielestäni kuvastaa todella osuvasti omia ajatuksiani.

 Jos olisin lukenut tämän kirjasta, Harry, olisin luultavasti itkenyt. Nyt kun tämä on tapahtunut todellisuudessa ja minulle itselleni, se tuntuu liian ihmeelliseltä itkulle.

Saa nähdä, mikä kohta nousee esille kun joskus luen kirjan kolmannen kerran.

I Don't Know How To Draw Him

Siitä tietää, että olisi pääsykokeita lähitulevaisuudessa, kun koko ajan tekee mieli vain piirtää (tai siivota vaatekaappi, tai järjestellä kirjahylly, tai siistiä tietokoneen kansiot, tai organisoida puuvärit) Kirjoja olen lukenut niukasti, mikä näkyy bloggaustahdista. Piirustusintoni on kauan ollut hyvin matalalla, mikä on ollut turhauttavaa. Lähinnä olen piirrellyt luentotaidetta kurssivihkoihin tai tehnyt "pakollista piirtämistä" maalaustuntien yhteydessä.

Nyt kuitenkin aivoni ovat alkaneet välttellä opiskelua keksimällä, että hei! Supernaturalin Castielia olisi oikein hauska piirtää!

Totuus ei kuitenkaan ole yhtä hauskaa. Hahmon näyttelijällä sattuu olemaan sellaiset piirteet, jotka on minun mielestäni todella vaikea toistaa paperille. Jokainen yritys tuntuu epäonnistuvan edes jollain tasolla.

Siksi olenkin alkanut uudelleensanoittaa Jesus Christ Superstarin I Don't Know How To Love Him -kappaletta uusiksi. He's a man. He's just a man. And I've drawn so many men before! So why can't I get his features right?

Kuvat ovat aikajärjestyksessä niin, että uusin yritys on ensimmäisenä.

Kaikista tuorein yritykseni, jonka piirsin eilen samalla kun katsoin Euroviisujen semifinaalia. Onnea Suomelle finaalipaikasta!

Tämä on muistaaksein tiistain tai keskiviikon yritelmä. Kun organisoin puuvärini (kyllä, tein sen) löysin joitain kivoja sävyjä, joita en käytä tarpeeksi usein, joten halusin leikkiä niillä. Koska olen todennut näyttelijän kasvot vaikeiksi, päätin kokeilla, miten profiilin piirtäminen onnistuu. Tähän olen ehkä kaikista tyytyväisin.

Harmi, että tummansininen näyttää skannauksen jälkeen vain siltä, ettei mustassa puuvärissäni ole tarpeeksi pigmenttiä.

Tästä ei pitänyt tulla näin "valmis". Aloin vain luonnostella sinisellä puuvärillä jotain mallikuvaa ja yhtäkkiä huomasin värittäväni sitä. Miksi valitsin näin vaikean asennon? Näyttelijän silmät ovat jo valmiiksi haastavat, mutta oli näköjään pakko valita malli, jossa katse on erittäin vaikea. Väänsin silmiä ikuisuuden, mutta en silti ole kauhean tyytyväinen ilmeeseen. Kaiken lisäksi leuassa ja hiusrajassa on ongelmia.

Olenpas minä itsekriittisellä päällä.

No, ainakin värittäminen oli hauskaa. Yleensä olen luonut pohjavärin ja alkanut lisätä valoja ja varjoja, mutta tällä kertaa aloin rakentaa väriä hieman maltillisemmin. Jossain vaiheessa kuva oli erittäin vaaleanpunainen. :)

Yllättävää kyllä, tämä noin kahden minuutin luonnos tuntuu onnistuneen lähes parhaiten. Ehkä pitää vain päästä siihen kuuluisaan flow'hun niin kaikki onnistuu?

Tämä on yksi ensimmäisistä yritelmistäni, mutta en viitsinyt värittää sitä loppuun, koska en ollut tyytyväinen kasvoihin. Harvoin jätän piirustuksia tähän vaiheeseen. Ehkä joskus perfektionismi ottaa vallan ja on pakko värittää se.

Harjoittelu tekee mestarin, niinhän se sanonta menee.

Päivä 09 – Kirja josta et uskonut pitäväsi

Jokainen joutuu varmasti jossain elämänsä vaiheessa kohtaamaan tämän kirjan: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Ala-asteen opettajani kirjoitta ystäväkirjaan, että se on hänen lempikirjansa. Taisimme lukea koulussa Kunnaksen Seitsemään koiraveljestä. Yläasteella jännitin, milloin äikänope tunkee kirjan käteen ja käskeen lukea. Mutta vasta lukion toisen vuoden keväällä, AI6-kurssilla, jouduin vihdoin marssimaan kirjastoon ja kysymään, mistäs niitä Kiven kirjoja löytyykään.

Tuntemattoman sotilaan nihkeyden jälkeen olin hyvin epäluuloinen. Kirja oli kuitenkin pakko lukea kurssia varten, joten ei muuta kun ylpeytensä nielemään ja sivuja pläräämään. Juoni taitaa kaikille olla jo tuttu. Siihen on törmännyt useissa näytelmissä ynnä muissa versioissa ja siihen viitataan jatkuvasti.

Kirja todellakin yllätti positiivisesti. Ajattelin sen olevan jotain todella tylsää paasaamista ilman mitään kunnon tapahtumia, mutta jo muutaman luvun jälkeen huomasin, että nauroin ääneen kirjan henkilöiden hölmöille päätöksille. Kirjaa lukiessa alkoi ymmärtää, miksi aikoinaan siitä oltiin hyvin pahastuneita. Kirja ei luo romanttista kuvaa suomalaisesta miehestä, vaan esittää ne typerinä ja yksinkertaisina ihmisinä, jotka koheltavat elämän halki jättäen jälkeensä hirveän kaaoksen.

Erityisesti nauroin veljesten kosintapuuhille. Kenen loistava idea olikaan mennä kosimaan Venlaa suurella porukalla, niin että ehkä edes joku veljeksistä kelpaa tytölle? Suosikkihahmoikseni nousivat Juhani ja Eero. Juhanilla on asenne, jonka mukaan hän veljessarjan vanhimpana on kaikken fiksuin ja vaikutusvaltaisin, vaikka oikeasti jokaisella hänen päätöksellään on kurjia seuraamuksia. Eero taas on oikeasti porukan välkyin, mutta häntä ei kuunnella koska hän on kuopus. Parka.

Koulutyönä minun piti kirjoittaa lukupäiväkirjaa jostain näkökulmasta. Kikkailin aina lukiossa valitsemalla syvällisiä aiheita helppojen sijaan, sillä niitä oli aina vähemmän ja erottuivat muiden oppilaiden töistä. Tuntemattomasta sotilaasta pidin esitelmän sotilaiden asenteesta sotaan, kunniaan ja isänmaahan, kun taas monet esittelivät vain jonkun henkilöhahmon. Seitsemässä veljeksessä päädyin analysoimaan kirjaan sisällytettyjä runoja ja kertomuksia ja sitä, miten ne tukevat itse päätarinaa. Vasta lukiessa tajusin, että voi hitsit, tuli valittua tehtäväksi runoanalyysia, joka on aina ollut inhokkipuuhaani. Hyvin siitä kuitenkin selvittiin ja opettaja tykkäsi.

Lukupäiväkirjan pitäminen kirjasta on kuitenkin aika rankkaa. Ei sitä joka kirjan kanssa halua tehdä.

Hyvistä kirjoista on vaikeampaa kirjoittaa kuin huonoista. Seitsemän veljestä kuitenkin on kirja, josta en uskonut pitäväni, mutta josta pidin.

Yösyöttö

Kirjoittanut: Eve Hietamies, sivuja: 383

Noin vuosi sitten istuin Tampereen erään hotellin huoneessa, jännitin seuraavan päivän pääsykoetta ja katsoin satunnaista kanavaa TV:stä. Taisi olla joku Yle. Sieltä tuli Eve Hietamiehen haastattelu kirjasta Tarhapäivä, joka on Yösyötön jatko-osa. Kiinnostuin oitis kirjasta, mutta asia vähän jäi. Joskus selasin kirjaa hieman kirjakaupassa.

Lopulta päädyin ostamaan kirjan, koska äitienpäivä on tulossa ja ajattelin, että tässä on varmaan kirja, jonka kehtaa äidille ostaa. Hyi hyi minua, kun luen lahjakirjat...

Kirja kertoo Antti Pasasesta, jolla elämän pitäisi olla mallillaan. Kiinnostava työ ja vaimo jolla on vauva tulossa. Jotain kuitenkin menee vikaan, eikä Pia-vaimo koskaan innostu lapsesta. Lopulta Pia häipyy Antin ja vauvan elämästä, jättäen Antin aivan yksin ilman juuri minkäänlaista turvaverkkoa.

Odotin kirjan olevan todella hauska. Olihan se sitäkin, mutta mukaan mahtui komedian lisäksi myös paljon angstia. Kirja on mukava sekoitus kaikenlaisia tunteita, huvituksesta ymmärryksen kautta silmien pyörittelemiseen ja turhautumiseen. Kirjassa ei tunnu olevan varsinaista juonta, jossa olisi selkeä aloitus, keskikohta ja lopetus, vaan tarinassa seurataan noin kahden vuoden ajan, kuinka Antti selviää yksinhuoltajan elämästä miehenä naisten maailmassa.

Tarina antaa mukavan uuden näkökulman. Siitä pystyy kiinnostumaan, vaikka on parikymppinen nuori nainen jolle lasten hankinta ei ole ajankohtaista ja jolla on hyvin vähän kokemusta lasten hoitamisesta. Antin kohellusta neuvolassa, ruokakaupoissa, leikkipuistossa ja muskarissa on hauska lukea ja samalla tuli seurattua, miten Paavo-vauva pikkuhiljaa kasvaa.

Ehdottomaksi kirjan kohokohdaksi haluan nostaa luvun, jossa Antti istuu leikkipuistossa ja kuuntelee kuinka puiston naiset valittavat siitä, kuinka rankkaa äitinä olo on ja kuinka heidän aviomiehensä ovat täysiä idiootteja.

Mielestäni kirjassa on tärkeä kannanotto siihen, että lapsi ei välttämättä tarvitse sekä isää ja äiti saadakseen onnellisen lapsuuden. Yksinhuoltajaäitejä on ollut jo vaikka kuinka kauan, miksei siis isiäkin? Tai vaikka kaksi isää tai kaksi äitiä? Ja koska Antti on mies, joka ei tajua "tehdä asioita oikein", kirja nostaa esille, ettei lastenhoidossa ole yhtä oikeaa tapaa. Hyvän lapsuuden voi saada, vaikka käyttääkin Teletappeja lapsenvahtina eikä tilaa joulupukkia kotiin.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Paikoittain mukaan on eksynyt joitain lauserakenteita, jotka ovat varmasti tyylikeino, vaikka minun mielestäni ärsyttäviä kielioppivirheitä, mutta muuten kirjaa oli tosi miellyttävä lukea. Kieli on pääsääntöisesti kirjakieltä, mutta mukaan on ujutettu sen verran puhekielimäisiä ilmauksia, että kirjan luettua en enää pysty sanomaan, sanoikin Antti "minä" vai "mä". Tällaisen kirjan voi lukea silloin, kun on paha lukujumitus menossa ja tuntuu, ettei mikään kirja etene. Melkein 400-sivuisen kirjan lukee yllättävän nopeasti, sillä teksti on sujuvasti kirjoitettua ja koko ajan haluaa tietää, mitä Antille ja Paavolle seuraavaksi tapahtuu. Aion myös lukea jatko-osankin.

Yksi asia kuitenkin pisti pahasti silmään. Vaikka ymmärränkin, että kirja kerrotaan Antin näkökulmasta ja sen takia kuva Pian käytöksestä on värittynyt, paikoittain tuli hieman paha mieli Pian takia. Piaa ei tunnuttu ymmärtävän. Tai ainakaan Antti ei ymmäränyt. Kyllähän se ärsyttää, jos vaimo häipyy baby bluesin verukkeella eikä tunnu olevan lainkaan kiinnostunut lapsensa tekemisistä, mutta valitettavasti mielenterveyteen liittyvät seikat ovat edelleen tabu eikä niihin osata suhtautua.

Onko vähän kieroutunutta ostaa äitienpäivälahjaksi kirja, joka kertoo yksinhuoltajaisästä?