torstai 24. heinäkuuta 2014

Routasisarukset

Kirjoittanut: Eija Lappalainen & Anne Leinonen
Sivuja: 398

Routasisarukset on yksi niistä kirjoista, joiden olemassaolon olen tiennyt jo vaikka kuinka kauan, mutta joihin en ole oikeastaan koskaan tutustunut. Tämän vuoden Finnconissa siitä tuntui kuulevan ihan joka paneelissa. Kirja kuulosti kiinnostavalta, joten päätin tutustua siihen.

Kirja alkaa äärimmäisen kiinnostavasti. Utu Routa elää maailmassa, jossa ihmiskunnan kehityksen huippu on ohitettu ja nyt yritetään elää niillä rippeillä, mitä on vielä jäljellä. YA-dystopian mukaan maailma on lajiteltu erilaisiin ryhmiin, joista osalla on paremmat oltavat kuin toisilla ja ihmisiä hallitaan jollain keinolla. Tällä kertaa hallinnan väline on lapset. Viallisen DNA:n määrä on lisääntynyt, joten ihmisten ei anneta tehdä vapaasti lapsia perinnöllisten sairauksien pelossa. Lapset hedelmöitetään tiukasti valvotussa ympäristössä ja annetaan valituille perheille adoptoitavaksi. Utu asuu Laaksossa suuressa perheessä, jossa on kaksi isää, mutta hänen biologinen perimänsä ei lakkaa vaivaamasta häntä. Utu on huomannut, että hän voi kommunikoida koneiden kanssa, mihin kukaa muu ei pysty. Kaiken lisäksi Utun mieltä kaivelee hänen veljensä Marras, joka karkoitettiin kaksi vuotta sitten Laaksosta.

Kaikki alkaa äärimmäisen kiinnostavasti. Utu alkaa kyseenalaistamaan yhteiskunnan käytännöt ja päättää taistella muun muassa teinien pakkosterilisaatiota vastaan. Hän pakenee Laaksosta löytääkseen Marraksen. Ensimmäiset 100 sivua on yhtä mielenkiinnon heräämistä ja uuteen maailmaan tutustumista. Mitä Utulle tapahtuu, kun hän pakenee? Löytääkö hän Marraksen? Oi, kuinka jännittävää!

Mutta.

Sadan sivun kohdalla näkökulma vaihtuu Marrakseen. Aluksi olin innoissani, nyt saan kuulla, mitä Marrakselle kuuluu. Ehkä hän ja Utu kohtaavat jälleen! Näkökulman vaihdoksen yhteydessä kuitenkin hypätään 2 vuotta ajassa eteenpäin. Olin epäileväinen, sillä en yleensä nauti pitkistä aikahypyistä, ellei kyseessä ole selkeästi romaani, jossa käsitellään erittäin pitkä aikaväli. No, minulla oli edelleen kova usko tätä kirjaa kohtaan, joten jatkoin lukemista.

Uskoni tuntui murenevan sivu sivulta. Tarina tuntui hajoavan käsiin. En enää meinannut pysyä mukana. Yhtäkkiä lukijalle esitellään monta paikkaa, monta hahmoa ja monta tilannetta. Puhutaan kapinasta, mutta sitä ei mielestäni tarpeeksi selitetä. Puhutaan epämääräisesti eri paikoista ja viitataan moniin tapahtumiin, nykyisiin tai historiallisiin, mutta ainakaan minä en pääse oikein tarinan sisälle. Tuntuu, kuin kirja olisi kesken kaiken muuttunut aivan eri tarinaksi. Kestää kauan, ennen kun lukija saa tietää, mitä Utulle kuuluu nykyään. Kaikki minua kiinnostava, eli se kuinka Utu selviää välittömästi Laaksosta poistuttuaan, selitetään vain muutamalla epämääräisellä takaumalla.

Kaiken lisäksi Marras paljastuu täydelliseksi idiootiksi. Siinä vaiheessa kun hän oli vain Utun muisto, hänestä maalailtiin unelmapojan kuva. Ei ihmekään, sillä Utu oli selvästi rakastunut häneen. Totuus paljastuu lukijalle, ja tässä vaiheessa odotin joko ensivaikutelmani olevan väärä tai Marraksen saavan aimon annoksen hahmokehitystä tarinan edetessä. Lopulta aloin vain toivoa, että Utu tajuaisi, kuinka ikävä ihminen Marras oikeasti on.

Satuin lukemaan tämän kirjan kanssa samaan aikaan pitkän jutun narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja juttua lukiessa minulle tuli hälyttävästi mieleen Marras. Ehkä Marraksessa on narsistisia piirteitä. Hänellä on Utun tavoin erityiskyky, hän pystyy hallitsemaan ihmisten mieliä ja sitä kautta manipuloimaan heitä toimimaan hänen pillinsä mukaan. Sympatiani menivät välittömästi niille kaikille ihmisille, joita Marras käytti hyväksi.

Ehkä petyin vähän turhankin karvaasti Marrakseen. Utu onnistui luomaan hänestä niin herttaisen kuvan. Odotin suloista naapurinpoikaa, joka haluaa sulkea Utun suojelukseensa ja joka haluaa pyyteettömästi tuhota pahan maailmasta. Ehkä jos Marras olisi ollut kiiltokuvapoika, olisi valittanut siitäkin, mutta jotenkin tämän täydelliseksi mäntiksi paljastuminen oli niin murskaavaa, etten kyennyt enää nauttimaan samalla tavalla kirjasta.

Muutenkin kirja oli melko hämmentävää luettavaa. En oikein päässyt perille siitä, mihin se tähtäsi. Olen varma, että kirjailijoilla oli suunnitelma, mihin tarina on menossa, mutta alun 100:n sivun hiljaiselo Laaksossa ja sen jälkeinen toimintapläjäys kaikkialla muualla muodostaa kummallisen paketin. Laakson asukkaat eivät tiedä tarkkaan, mitä muualla tapahtuu, mutta kun Laaksosta siirrytään pois, lukija pudotetaan keskelle tapahtumia aivan kuin hänen pitäisi jo tietää puolet muun maailman menosta. 

Tekstistä huomasi, että maailma on todella tarkkaan suunniteltu, mutta se esiteltiin lukijalle jotenkin epätasaisesti. Välillä koin infoähkyä, välillä kaipasin lisää selitystä, niin paljon lisää. Piirsin lukiessa monta sukupuuta ja suhdekarttaa, jotta pysyin mukana kaikista hahmoista, vain huomatakseni, ettei tiettyihin henkilöihin enää ikinä palattu. Ehkä jos luen trilogian seuraavat osat, niistä kaavioista on vielä hyötyä. Tämä on aika iso jos, sillä en ole oikein vakuuttunut.

Kirjan puolustukseksi voin onneksi sanoa, että loppua kohti kaikki paranee. Viimeiset 50 sivua ovat yhtä kiinnostavia kuin alku. Trilogian ensimmäinen osa päättyy kutkuttavaan tilanteeseen. Ja olihan se mukavaa vaihtelua lukea dystopiaa, joka sijoittuu Eurooppaan Pohjois-Amerikan sijasta. Keskivaiheen epätasaisuus kuitenkin laski lukukokemusta huomasti, joten en voi rehellisesti sanoa, että olisin pitänyt tästä kirjasta.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kummallisen kirjoittajat - Opas fiktiivisen maailman luomiseen

Useita kirjoittajia
Sivuja: 253
Kesän lukuhaaste 7/14

Ostin tämän Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry.:n kirjan Finnconista muutaman vilkuilukerran jälkeen. Sen sisältö on seuraavanlainen:

  1. Esipuhe – Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi ja Anne Leinonen 
  2. Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä – Tiina Raevaara
  3. Rakeopaskansinne kannattelee tarinaa – Saara Henriksson ja Anne Leinonen 
  4. Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys – Markku Soikkeli 
  5. Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka – Liisa Rantalaiho
  6. Routasisarusten maailman rakentaminen – Eija Lappalainen ja Anne Leinonen 
  7. Historiallisen spefin kirjoittaminen – Jussi Katajala 
  8. Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti – Heikki Nevala 
  9. Lukijan hämäämisestä – Tommi Vänni 
  10. Romanttinen fantasia ja sen luominen – J.S. Meresmaa 
  11. Tarinan kirjoittaminen – Tuomas Saloranta
  12. Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto – Shimo Suntila
  13. Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille – Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi 
  14. Onko fantasialla tulevaisuutta? – Katri Alatalo
  15. Isona minusta tulee kirjailija – Saara Henriksso 
  16. Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen – Irma Hirsjärvi
Kirjoitusoppaiden lukeminen voi olla vaikeaa, sillä yleensä oppaat onnistuvat osoittamaan sormella juuri ne epäkohdat, jotka omassa kirjoittamisessaan jo tiedostaa. Olin silti kiinnostunut lukemaan kirjoitusoppaan, joka painottaa spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen, joten uskaltaudun lukemaan tämän kirjan ja katsomaan, kuinka pahasti saan turpiini.

Jo muutaman luvun jälkeen huomasin huokaisevani helpotuksesta. Tästä kirjasta ei tule syyllinen olo. Oikeastaan tämä kirja on oikein mainio kirjoitusopas, sillä vaikka se nostaa esille kirjoittamiseen tarvittavat seikat, mutta se ei tee sitä syyttävästi. Joka kohdassa otetaan huomioon, että kaikki keinot eivät sovi kaikille eikä ole yhtä ainoaa tapaa saada aikaiseksi hyvää tekstiä.

Ehkä se johtuu siitä, että kyseessä on nimenomaan spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä teos. Nyt ei tavoitella korkeakirjallisuutta, vaan halutaan rehellisesti kirjoittaa tarina, jossa on hyvä idea ja joka kutkuttaa lukijan mielikuvitusta. Osa ohjeista ovat hyvin konkreettisia (esim. lista asioista, jotka kannattaa selvittää itselleen kun luo omaa fantasiamaailmaansa tai muuta yhteiskuntaa), osa taas pikemminkin suuntaa antavia.

Kirjaa lukiessa huomasin naurahtavani useaan kertaan, sillä monissa luvuissa on mukavan rento ote. Lukukokemuksen nautittavuutta lisäsi myös se, että kerrankin kirjoitusoppaassa on käytetty esimerkkeinä teoksia, jotka olen joko lukenut tai joista tiedän sen verran paljon, että pystyin ymmärtämään esimerkit 

Esityisesti pidin Tommi Vännin jutusta, jossa hän kertoo lukijan hämäämisestä. Se luku oli suorastaan helpotus. Kirjoissa onkin sallittua olla jonkin verran epäloogisuuksia, kunhan ne tiedostaa ja ne on onnistuttu peittelemään sen verran taitavasti, ettei ihan jokainen lukija ensimmäisellä lukukerralla niitä huomaa. Pidin myös paljon Boris Hurtan ja Irma Hirsjärven luvusta, jossa käydään läpi kaikkea kirjaan liittyvää, joka ei ole itse tekstiä, eli kansikuva, takakansiteksti, omistuskirjoitus, markkinointi, kustantamo jne. Liian harvoin pääsee lukemaan tällaisista seikoista, vaikka ne minua kiinnostavatkin, ja onhan kirjan ulkonäöllä merkitystä, vaikka kuinka ihmiset yrittävät sanoa, etteivät valitse luettavaansa kannen perusteella.

Kirjasta löytyi jonkin verran lyöntivirheitä, mikä hieman haittasi lukemista. Toivoisin, että virheet korjataan, jos kirjaa painetaan lisää. Yleisesti ottaen tämä opas kyllä tulee olemaan kovassa käytössä kun alan muokkaamaan omaa mysteerikäsikirjoitustani. Konkreettiset vinkit ja erittäin havannollistavat esimerkit tulevat hyötykäyttöön. (Vaikka luonnollisesti tiedostan, ettei mitään kirjoitusopasta tule noudattaa orjallisesti, tai ainakaan yhden oppaan tarkka noudatus ei takaa mestariteoksen syntyä.)

Perustin muuten blogin, jonne tulen höpisemään kaikkea, mitä editointivaiheessa tulee mieleen. Kiinnostuneet pääsevät blogiin tästä.

Kannen perusteella valittu.
Nyt tulee suuri kysymys: milloin kirja on kannen perusteella valittu? Tämä kirja kiinnitti huomioni hienolla kannella, mutta en kuitenkaan ostanut sitä pelkästään kannen takia. Ensikiinnostukseni kuitenkin lähti kannesta, joten hyväksyn sen syyksi ruksia bingosta yhden ruudun.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Gore - Honour and Brains

Kirjoittanut ja piirtänyt: Miisa Lopperi
Sivuja: 66 + 10 sivua liitteitä
Kieli: englanti
Kesän lukuhaaste 6/14

Tapahtumissa tulee joskus ostaneeksi kaikenlaista, minkä olemassaolosta ei ennen tapahtumaa ollut kuullutkaan. Finnconin taidekujalla törmäsin pöytään, jolle oli levitetty paljon sarjakuva-albumeita. Juttelin pöydän takana istuvan Miisa Lopperin kanssa jonkin aikaa, hän esitteli minulle sarjakuvia sekä hieman kustantamo Seittiä. Lopuksi hän vielä mainitsi, että Gore on hänen tekemänsä sarjakuva, mutta eihän omaa saisi kehua. Siihen muistaakseni vastasin, että saahan sitä omastaan olla pikkuisen ylpeä.

Ihmiset ovat kuulemma vierastaneet Gorea, sillä, no, sen nimi on Gore. "Onko tässä kauheasti verta ja suolenpätkiä?" ihmetellään. Niin minäkin luulin aluksi, varsinkin kun kansikuva näyttää hirviöpainotteiselta. Lopperin mukaan sarjakuvan nimeksi valikoitui Gore, sillä se oli ainoa supermiehekäs nimi, joka hänellä tuli suunnitteluvaiheessa mieleen. (Hänen ääntämyksensä mukaan nimi pitää kai lausua miehekkäästi karjaisten GO-RE)

Loppujen lopuksi sarjakuvassa on erittäin vähän väkivaltaa. Se on pseudokeskiaikaiseen fantasiamaailmaan sijoittuva tarinan alku, jossa Gore-niminen lihaskimppu, jota ei ole suurilla älynlahjoilla siunattu, saa tehtäväkseen vahtia kuninkaan poikaa. (Jonka nimeä en muista ja vaikka kuinka selasin sarjakuvaa, en löytänyt sitä. Onko pojalla edes nimeä?)

Gore suorittaa kuuliaisesti tehtäväänsä, mutta pian käy selväksi, ettei kuninkaan pojalla ole puhtaat jauhot pussissa. Hän yrittää päästä Goresta eroon, mutta Gore on liimautunut häneen kuin takiainen. Myös kuninkaalla tuntuu olevan omia juoniaan, ja kun mukaan heitetään vielä jättiläishämähäkkien riivaama kylä, on soppa jo varsin sakea.

Sarjakuva-albumin kaksi lukua ovat vasta tarinan aloitus. Juoni jää todella pahasti kesken ja nettisivuilta näkee, että se on ilmestynyt jo vuonna 2008. Tulee melkein sellainen olo, että jos olisin tiennyt tästä neljän vuoden tauosta, en ehkä olisi halunnut tutustua sarjakuvaan ollenkaan, sillä mikään ei ole ikävämpää kuin kesken jäänyt sarja. Nyt joudun elämään tietämättömyydessä. Tuleeko koskaan jatkoa? Toivon, että tulee, sillä ihan hyvän tarinan ainekset vaikuttavat olevan kasassa ja lukisin mielelläni loputkin.


Kylkiäisenä sain jonkinlaisen art bookin, johon oli kerätty ilmeisesti Seitti-kustantamon piirtäjien pieniä töitä. Enimmäkseen siinä on sarjakuvia, joita en ymmärtänyt, sillä ne viittaavat fandomeihin, joihin en ole tutustunut, tai vaikuttivat sisäpiirivitseiltä ynnä muilta sellaisilta. 

Pidin kuitenkin Jack Frost -sarjakuvasta. En ole katsonut Rise of the Guardians -elokuvaa, sillä mikään muu kuin itse Jack Frost ei ole kiinnostanut minua siinä elokuvassa. En siis ymmärtänyt kaikkea sarjakuvasta., mutta se on kauniisti piirretty ja melko angstinen. Tuli jopa sellainen olo, että voisin katsoa Rise of the Guardiansin ihan vain sen takia, että ymmärtäisin tämän sarjakuvan paremmin. Voi kyllä olla niinkin, etten elokuvankaan jälkeen ymmärrä sarjakuvaa, sillä siinä voi olla paljon viittauksia fandomin headcanoneihin, joiden metsästäminen internetin syövereistä voi olla aikamoinen urakka.


Art bookissa on myös yksittäisiä piirustuksia. Hienoja monstereita, vaikka hirviöt eivät koskaan olekaan olleet minun ykkösjuttuni.


Bingo etenee sarjakuvalla. Pahasti alkaa näyttää siltä, etten tule saamaan bingoa tänä kesänä.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Finncon 2014 - lähes perinteikäs käsintehty raportti

Viime vuoden käsin kirjoitettu Finncon-raporttini keräsi ihan mukavasti palautetta, joten päätin tänä vuonna tehdä samoin.

Vihkoon raapustelu toimi kaverin korvikkeena, sillä olin conissa jälleen kerran ilman seuralaista. Sen sijaan, että olisin kertonut kaiken mieleen tulevan kaverille, kirjoitin ne paperille. Nämä 19 skannattua sivua eivät ole millään tavoin laadukasta journalismia, vaan pikemminkin henkilökohtaisia muistiinpanoja, jotka lakkaavat olemasta henkilökohtaisia sillä sekunnilla kun painan julkaise-nappia.

Muutamaa kumitusta (suttuja ja kirjoitusvirheitä) ja värien säätöä lukuun ottamatta skannaukset ovat alkuperäisessä tilassa. Jonkin verran tosin lisäsin öökkösten pisteitä, sillä näköjään ne tuppaavat minulta unohtumaan, kun kirjoitan käsin.






Nyt kun jälkikäteen luin tuota tekstiä, päällimmäisenä silmiini osui valitus kuumuudesta ja panikointi siitä, etten puhunut kenellekään. Nuo asiat ovat jääneet vaivaamaan. Vaikka ohjelma olikin kiinnostavaa, minulla oli koko ajan epämukava olo kuumuuden takia ja välillä pelkäsin pyörtyväni, sillä tuntui, ettei tilassa ollut tarpeeksi happea.

Ohjelman kanssa tuntui taas käyvän niin, että kaikki kiinnostava tapahtui juuri siellä missä itse en ollut. Yritin kyllä olla aktiivinen ja mennä erilaisiin ohjelmiin ja olin jopa menemättä Johnlock-paneeliin ja yhteen LGBT-paneeliin, koska olen ollut sellaisissa jo niin monta kertaa, että halusin kuunnella vaihteeksi jotain muutakin. Tweettien perusteella juuri ne, joista jäin pois, vaikuttivat mahtavilta. Tosin tweettasin itsekin, että ehkä tämä on vain somen luomaan illuusiota, ehkä paneelit muuten olivat puhelinluettelon ääneenlukemista, mutta siellä sanottiin kaksi hauskaa asiaa, joista some sitten räjähti.

Iso moka Finnconin järjestämisessä tänä vuonna oli ehdottomasti ohjelmakuvausten puuttuminen lehtisestä. Käytävillä ilmoitustauluilla oli tarkemmat kuvaukset, mutta niitä oli vaikea mennä lukemaan kesken paneelin. Kiireiden takia en ollut ehtinyt perehtyä ohjelmaan kovin tarkkaan etukäteen, joten minun piti melkeinpä veikata nimen perusteella, mikä kuulostaa kiinnostavalta. Sen takia minulla jäi muun muassa väliin Bimbopaneeli - The final cunt down ja Definitiinen definitiivinen, jotka jälkikäteen ajateltuna kuulostivat hauskoilta ohjelmanumeroilta, joissa olisin halunnut olla paikalla, mutta joiden sisältöä en voinut nimien perusteella arvata.

Opin myös tästä conista sen, että ehkä seuraavalla kerralla voisin perehtyä kunniavieraisiin vähän paremmin. Usein en ole koskaan ennen kuullutkaan kunniavieraista (mitä se kertoo minusta, kun en tiedä kunniavieraita?) mutta tällä kertaa tiesin Scott Lynchin ja Hannu Rajaniemen. Nämä vieraat ovat olleet tiedossa jo pitkään. Olisin ehtinyt lukea pari Rajaniemen kirjaa ja lukea Lynchin kirjan uudestaan. En kuitenkaan ollut tehnyt sitä, joten ei ollut mitään mieltä mennä heidän paneeleihinsa, sillä en tiedä/muista heidän teksteistään mitään. Conista tulisi varmasti paljon antoisampi, jos perehtyisi kunniavieraisiin etukäteen.

Kaiken tämän negatiivisuuden jälkeen pitää kuitenkin vielä sanoa, että en kadu, että osallistuin Finnconiin tänäkin vuonna. Kiinnostava ajateltavaa, samanhenkistä fandom-porukkaa ympärillä. Kyllä on mukava päästä välillä sellaiseen seuraan, jossa ei katsota oudosti, teki mitä tahansa.


Eija Lappalainen, J. S. Meresmaa, Helena Waris, Anu Holopainen ja Magdalena Hai Tarina, joka ei mahtunut yhteen kirjaan -paneelissa

Juontoa Kaksintaistelulle viimeisestä roskakirjailijan tittelistä.

Raakaa aseistettua väkivaltaa.

Hannu Rajaniemi, Tiina Raevaara Johanna Sinisalo ja Jukka Halme Faktan ja fiktion suhteessa.


Jonotusta Hannu Rajaniemen nimmarointiin

Päätöstilaisuus

Kirja-antia spefi-kirpparilla.

Pinssien joukossa oli useita helmiä.

Omat ostokseni. Katri Alatalon Karnin Labyrintti, tietokirjat Kummallisen kirjoittajat, Miisa Lopperin sarjakuva Gore ja sen mukana tullut kaupanpäällinen ja Myrtnain kirjanmerkki.

Karnin labyrintti ja kirjanmerkki ovat jo päässeet käyttöön.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...