perjantai 18. huhtikuuta 2014

Vierailu kirjastossa

Viime aikoina blogeissa on näkyillyt esittelyjä kirjabloggaajien lähikirjastoista tai muista kirjastoista, joissa he käyvät useasti. En ollut kokenut tarvetta tehdä omaa esittyä, koska nykyinen lähikirjastoni on jo esitelty eräässä blogissa, mutta tulin toisiin aatokseen, kun kävin Oulun pääkirjastossa pitkästä aikaa. Tarkemmin määriteltynä lasten ja nuorten osastolle, koska vaikka netin testien mukaan henkinen ikäni on 30, silti suunnistan lähes aina kirjastoon mennessäni ensiksi lanu-osastolle. Vanha tapa?

Lukunurkassa voi ottaa rennosti
Ilokseni huomasin, että lanu-osastolle on laitettu todella mukavasti kirjoja esiin. Onhan siellä ennenkin niitä ollut, mutta nyt huomasin, kuinka kirjoja oli laitettu vähän teemoittain. Alla olevassa kuvassa on ehkä hieman nuoremmille (n. 10-12) suunnattua esillepanoa ja kauempana oli vähän vanhemmille (13-16). Mielestäni esillepano oli todella monipuolista, sillä löysin sekä uusia että vanhoja kirjoja, suomalaisia ja ulkomaalaisia, suurten kustannustalojen kirjoja ja pienkustantamoiden satoa. Pienkustantamoiden kirjoja oli oikeastaan yllättävän paljon, paljon myös netistä tuttuja, joihin en ole muissa kirjastoissa vielä törmännyt!

Mukana oli myös pöytä, jonne oli koottu kirjoja teeman "Mitä vanhempasi lukevat" mukaan. Mukana mm. Haruki Murakamia ja Riikka Pulkkista. Huomasin, että aikuisten osastolle oli koottu kirjoja teeman "Mitä lapsesi/nuoresi lukee" alle.


Alla olevan kuvan vasemmassa reunassa on puhekuplakirjanmerkkejä. Niihin pystyi kirjoittamaan viestin jonkun kirjan väliin. Yllä olevasta kuvasta voitte bongata Magdalena Hain Kellopelikuninkaan, johon luonnollisesti kirjoitin suosittelun, onhan elämäntehtäväkseni muodostunut Hain kirjojen tyrkyttäminen ihan jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella.


Lukuvinkkejä löytyi reippaasti. On todella ihailtavaa, kuinka paljon kirjastoissa tehdään työtä sen eteen, että lapset ja nuoret löytävät mukavaa luettavaa! Melkein harmittaa, ettei aikuisten osastoilta yleensä löydy vaikkapa samanlaisia kirjapasseja, kuin alla olevassa kuvassa. "Sivistyneen aikuisen kirjapassi: Nämä kirjat kannattaa oikeasti lukea! (Sen sijaan, että hankkisi vain hyllyyn vaikuttaakseen fiksulta)"


Oli iloinen yllätys huomata, että kirjastossa oli järjestetty "kirjatreffejä". En ole niihin ennen kirjastoissa törmännyt, vaikka monet ovat niitä jo netissä esitelleen. Idea on suunnilleen tämä: kootaan valmiiksi kirjoja tietyn teeman ympäriltä ja asetellaan ne esille valmiiksi lainattaviksi paketeiksi. Olen nähnyt jopa versioita, joissa kirjat on paketoitu lahjapaperiin, jonka päälle on kirjoitettu sanoja, kuten vaikka "naispäähenkilö, seikkailu, eläimiä, ennustus". Tällä kertaa kirjat oli koottu paperikasseihin teemoittain.


Jäljellä oli vain nämä kaksi. Olisi ehkä pitänyt lainata tuo tyttöjen välisen rakkauden kassi, siinä ainakin olisi sitä representaatiota, jota kaipaan kirjoissa enemmän. Siellä oli ainakin Salla Simukkaa. Kenellä muuten alkoi soida päässä Ultra Bra?
Teiniraskauskassista olin jo lukenut lähes kaiken. Yläasteella varsinkin tytöille tuputettiin teiniraskauskirjoja varoittaviksi esimerkeiksi, tai ainakin sellainen olo minulla on. Ei kait siinä mitään, aihe kiinnosti minua silloin, vaikken itse harkinnut ryhtyväni teiniäidiksi. Kassissa oli muun muassa Mila Teräksen Sininen huone.


Mitä sitten lähti mukaan? Pienkustantamoiden kirjoja! Aukkoja ajassa -novellikokoelma oli entuudestaan tuntematon, mutta koska aikamatkustus on aina jännää, ajattelin vähän kurkistaa, mitä tuossa kokoelmassa on. Anni Nupposen Putoavan tähden prinsessa on jo pitkään kiinnostanut minua, joten kun se näin helposti käveli vastaan, pakko se oli ottaa mukaan. Kirjassa on todella hieno kansi! Lisäksi löysin englanninkielisten kirjojen puolelta Brian Selznickin Wonderstruckin, jonka ruotsinkielisen version olen nähnyt aiemmin, harmitellen, ettei sitä ole kai suomennettu. No, englanninkielinen kyllä kelpaa! Kyseessä on siis sama kirjailija, joka kirjoitti ja piirsi Hugo Cabretin, josta on myös tehty elokuva parisen vuotta sitten.

Mielestäni kirjaston esillepano oli hyvää, sillä löysin sieltä vaikka ja mitä, helposi, vaikken koskaan ole ollut Oulun pääkirjaston aktiivikävijä, eli paikat eivät ole kovin tuttuja. En ehtinyt sen tarkemmin käydä muita osastoja läpi, sillä kirjasto suljettiin ilmeisesti pääsiäisaikataulun mukaisesti melko aikaisin, joten tuli kiire poistua.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Divergent (elokuva)

Kuva
Olin eräs perjantai, jolloin enää ei huvittanut opiskella. Tulipa silloin huomatuksi, että Divergent-elokuva alkaisi hyvin pian paikallisessa elokuvateatterissa. Ei kun tuumasta toimeen, lippuluukulle ja sen jälkeen odottamaan ykkössalin eteen, tyylikkäiden teinityttöjen seuraan, niin että on mahdollisimman yli-ikäinen olo. Onneksi paikalle valui pian muutama ikäiseni ja myös muutama teinipoikien porukka – kaikki eivät olleet siis paikalla vain tyttökaveriensa seurana!

Minä tykkään käydä elokuvissa. Tarinallisesti suosin TV-sarjoja, sillä varsinkin hyvissä sarjoissa ehtii rakentua paljon kiinnostavampi ja monipuolisempi juoni, mutta elokuvateattereissa on sitä jotain. Siellä koko keho jännitty ja kylmät väreet ovat herkässä. Kaikki tunteet koetaan suurempana. Kun juuri ja juuri tarpeeksi vanhana katsomassa TSH:n Kahta tornia, jännitin jalkojani koko kolmituntisen niin, etten meinannut lopputekstien aikana päästä ylös. Elokuviin menee mielellään juuri tuon tunteen takia.

Ja myös Divergentistä sai sen tunteen. Viime aikoina ollaan opittu tekemään hyviä elokuvaversiota nuortenkirjoista. Mielestäni Potter-elokuvat ovat aika surkeita (kolmatta lukuunottamatta, ja kyllä niissä ryhdistyttiin loppua kohden ja viimeinen oli ihan OK), ja pitääkö edes mainita Twilighteja... Mutta Nälkäpelien ynnä muiden ilmiöiden myötä toivoni elokuvaversiohin on palannut. Vihdoin joku on uskaltanut heittää tuottajaa kirjalla kalloon, kun tuottaja on sanonut: ”Niin mutta entä jos...” Toisin sanoen on tajuttu, että kirjasta kannattaa säilyttää elokuvaan muutakin kuin otsikko.

Divergent siis noudattaa kirjaa varsin uskollisesti. Pienen pieniä poikkeavuuksia oli huomattavissa, mutta ne olivat ymmärrettäviä elokuvan kerronnan kannalta, tai ehkä niitä kohtauksia olisi ollut liian kallista järjestää. Muutama kohtaus oli siis yksinkertaistettu tai siirretty muualle, mutta perusidea oli pysynyt samana. Silmääni ei myöskään osunut kovinkaan monta ylimääräistä ja hämmentävää lisättyä kohtausta. Tarvittava materiaali (yleensä) löytyy jo valmiiksi kirjasta.

Vaikka elokuvan aihe onkin aika vakava, en voinut olla räjähtämättä nauruun melko alussa. Jotenkin olin välttynyt siltä tiedolta, että Ansel Elgort, joka näyttelee John Greenin kirjaan Fault in Our Stariin perustuvassa elokuvassa Augustus Watersia, näyttelee Shailene Woodley, eli Trisin, eli Hazelin, veljeä Divergentissä. Keväällä Ansel ja Shailene ovat sisaruksen, kesällä he ovat rakastavaiset. Elokuvan illuusio oli murtunut hetkeksi.

Kun veli Caleb (Ansel) lähtee muualle, pystyin rakentamaan illuusion paikalleen. Elokuva paljastuu varsin viihdyttäväksi pakkaukseksi, joka kuvaa maailmanlopun jälkeistä Chicagoa yllättävän kauniisti ja onnistuu herättäämään kirjan maailman eloon melko lailla sellaisena kun olen sen kuvitellutkin.

Yksi asia minua kuitenkin jäi harmittamaan. Divegent-kirja on kerrottu yksikön ensimmäisessä persoonassa, joten Trisin näkökulma on todella vahva. Lukija pääsee Trisin pään sisälle, seuraamaan mitä hänen ajatuksissaan oikein kulkee. Ainakin minä ymmärsin Trisin ajatuksenjuoksua. Elokuvassa hänen motiivinsa kuitenkin jäivät hieman epäselviksi.Vaikka elokuvan alussa ja lopussa onkin Trisin voice over, jää ensimmäisen persoonan narratiivi aika pieneksi. Jäin miettimään, vaikuttaako Tris turhan uhkarohkealta (vaikka Dauntlessiin liittyikin), ellei ole lukenut kirjaa?

Okei, nyt tulee toinenkin harmittamaan jäänyt asia. Nimittäin Al. Elokuva tuntui ohittavan Alin tarinan lähes kokonaan, vaikka ainakin minulle se on jäänyt ehkä vahvimmin mieleen. Ymmärrän, että puhe, jonka Eric pitää Alin tapauksen jälkeen, on erittäin ongelmallinen, ellei pääse kuulemaan Trisin ajatuksia. Tämä kohtaus kuitenkin oli kirjassa mielestäni se viimeinen pisara, milloin Tris tajuaa, kuinka mätä paikka Dauntless oikein onkaan, joten olin pettynyt, kun kohtaus oli hoideltu pois alta vähän hätäisesti.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli varsinainen tunteiden pyörremyrsky. Ehkä se oli se musiikki. Kaikki kuulostaa niin hyvältä teatterin äänentoistolla. Elin Trisin ilossa mukana, kun hän löytää vapauden Dauntlessien joukosta ja elin hänen surussaan elokuvan lopussa. Loppu tosin oli mielestäni hieman liian pitkä. Olisin selvinnyt vähemmälläkin ammuskelulla. Samaan aikaan on kuitenkin erittäin piristävää, että ihana 90-luvun naissoturien kultakausi tuntuu tekevän paluutaan. Haluan enemmän kohtauksia, joissa teinityttö ja hänen äitinsä juoksevat kujajuoksua rökittäen kaikki vastaantulijat.

Elokuvan jälkeen kävelin bussipysäkille hyvin erikoisessa mielentilassa. Jos joku olisi silloin päättänyt hyökätä kimppuuni, olen 99%:sesti varma, että olisin jostain oppinut elokuvan aikana uskomattomat itsepuolustustaidot.

Nyt jään vain miettimään, miten elokuvan tekijät onnistuvat toisessa osassa, sillä ainakin näyttää siltä, että se olisi tulossa. Kuten aiheesta bloggasinkin, Insurgent oli hämmentävä tapaus.

PS. Fourin näyttelijä oli aivan liian vanha. Tuli jotenkin likainen olo. Fourin pitäisi olla kahdeksantoista!

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kurkista kirjabloggaajan kulisseihin

Olin eilen lolitamiitissä, jossa jouduin tilanteeseen, joka osoittautua yllättävän vaikeaksi: minun piti esitellä itseni. Miten sellainen voi olla niin vaikeaa? Myöhemmin minulle tuli mieleen, että voisin oikeastaan esitellä itseni myös blogissani vähän paremmin. Vaikka itse postaukset kertovat ainakin jotain, joskus on hyvä vähän esittäytyä muuten vain. Kuka täällä blogin takana oikeastaan on? Pohjana käytän ystäväni Elinan antamaa 11 kohdan haastetta. Ensiksi 11 faktaa ja sitten 11 kysymystä.

Tällaiset vaatteet eilen
1. Aloitetaan nyt vaikka tuosta lolitamiitistä.
Olen ollut vaihtelevan aktiivinen lolitapiireissä lukion alusta alkaen. Vaikka en itse koskaan ole varsinaisesti lolitaan pukeutunut, olen aina ottanut tyylistä paljon inspiraatiota. Lolitapiirit ovat rohkaisseet minua pukeutumaan niin miten haluan, vaikka se edelleenkin saattaa olla vaikeaa. Tykkään käydä lolitamiiteissä, koska siellä näkee ihmisiä, joista on miittien aikana tullut kavereita. Siellä näkee myös kauniita asuja, jotka antavat inspiraatiota pukeutumiseen.

2. Olen oikeastaan aika tarkka siitä, miten pukeudun.
En tosin seuraa muotia ollenkaan. Suoraan sanottuna olen aivan pihalla siitä, mikä on milloinkin muodissa ja jos saan selville jonkun muoti-ilmiön, pidän sitä yleensä karmeana.
Inspiroidun esimerkiksi netissä (tumblrissa), kavereideni tyyleistä ja TV-sarjoista. Olen koonnut vuosien aikana itselleni vaatekaapin, josta pystyy muodostamaan ihan mukiinmeneviä asukokonaisuuksia tosi nopeasti, joten minulla on tosi harvoin "spurgujen vaatteiden päivä".
Samalla kuitenkin olen sellainen ihminen, joka voisi pukeutua aina samaan hyväksi todettuun asukokonaisuuteen joka ikinen päivä, ellei vaatteita tarvitsisi välillä esim. pestä.

3. Jos mitkään sosiaaliset rajoitteet (ja raha) eivät estelisi minua, pukeutuisin oikein mielelläni erittäin näyttäviin historiallisiin mekkoihin.
Valitettavasti ympäristön painostus tuntuu vaikuttavan minuun liikaa, enkä siksi aina edes viitsi hyödyntää nykyisen vaatekaappini mahdollisuuksia. Ihailen ihmisiä, jotka viitsivät ylläpitää jotain pukeutumistyyliä lähes päivittäin, esimerkiksi Mothmouth.

4. Huvitin itseäni eräällä luennolla kuvittelemalla, että kaikki läsnäolijat olisivat istuneet siellä täysissä historiallisissa tamineissa. Minulla olisi upea viktoriaaninen surumekko ja lähellä istuvalla pojalla olisi päällään 1600-luvulla hallineen kuninkaan edustusasu.

Aasinsillan kautta päästiinkin opiskeluun. Voitte huokaista, ei enää puhetta vaatteita.
5. Opiskelen suomen kieltä, enkä oikeastaan tiedä, miten tähän päädyin.
Minulla ei ole koskaan ollut kovin suurta intohimoa kielioppia kohtaan. Toki olen aina pitänyt sitä tärkeänä, mutta ei se ollut syy, miksi hain opiskelemaan. Luulin aina, että minusta tulee historian opiskelija. Sitten huomasinkin hankkineeni suomen kielen pääsykoekirjat ja kiinnostuin kielitieteestä.

6. Olen tosi huono vieraissa kielissä.
Minua kiinnostaa kielet yleisellä tasolla, nautin esimerkiksi kurssista, jossa käsiteltiin viron ominaisuuksia opettelematta itse kieltä juuri yhtään, mutta repisin hiuksia ja hakkaisin päätäni pöytään jos minun pitäisi opetella joku uusi vieras kieli. Nykyään olen ihan mukiinmenevä englannissa, mutta takana on noin 10 tuskankyynelten täytteistä koulunpenkkivuotta, ennen kun se kieli meni kallooni. Ruotsi ei koskaan tarttunut päähäni.

7. Inhoan humanisti-luonnontieteilijä vastakkainasettelua.
Matikka on kiinnostavaa. Kirjoitin sekä biologian että maantiedon. Kemia kiinnostaisi ja harkitsen parhaillaan vakavasti, että opiskelisin iltalukiossa kemian lukio-oppimäärän ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Samaan aikaan olen myös kiinnostunut monista humanistisista jutuista. Siksi aina särähtää tosi pahasti korvaan, jos jompi kumpi alentaa puheillaan toista.

8. Humanisti-luonnontieteilijä -kriisin lisäksi kriiseilen myös yliopisto-ammattikorkeakoulun välillä.
Olisiko sittenkin pitänyt mennä johonkin taidekouluun? Olisi ihan kiva olla vaikka kuvittaja. Tai sitten vaikka ryhtyä kirjastotätiksi.


9. Musiikkitietämykseni on surkeaa. Eräs kaverini jaksaa aina huomautella siitä, varsinkin silloin kun en tiedä jotain tosi kuuluisaa kappaletta.
Se ei kuitenkaan estä, ettenkö tietäisi, minkälaisesta musiikista itse pidän. Makuni on vaihdellut kunnon räminästä dubsteppiin ja vanhaan discomusiikkiin, mutta viime aikoina erittäin rauhallinen musiikki on ollut tervetullutta. Paras keino kuunnella musiikkia on mennä kävelylle ja samalla kuunnella.



10. En oikeastaan tiedä, miksi juuri luen niin paljon. Oikeastaan välitän pikemminkin tarinoista kuin kirjoista. Ihan sama, saanko tarinan kirjan, elokuvan, TV-sarjan, radiokuunnelman tai vaikka leirinuotiokertomuksen kautta. Kirjat ovat kuitenkin siinä mielessä hyviä, että ne tarjoavat samalla täydellisen rauhoittumisen. Elämä ärsyttää aisteja, kirjoihin saa kadota kaikessa rauhassa ilman meteliä, välkkyviä valoja tai painetta olla sosiaalinen.

11. Selvisin lähes kymmenestä faktasta mainitsematta kirjoja laisinkaan.

Elinan kysymykset

1. Mikä on mottosi?
Tykkään tosi paljon siitä ajatuksesta, että ihmisiä pitäisi kohdella niin kuin haluat itse tulla kohdelluksi.

2. Viimeisin kirja, jonka luit?
Veronica Roth: Insurgent

3. Lempisupersankarisi?
Loki? En oikein tiedä, kukaan Marvelilta ei ole mikään suosikkini, vaikka leffat ihan viihdyttäviä ovatkin, eikä Batmankaan sankarina hurmannut, vaikka juoni oli kiinnostava.
Hah! Keksin! Herra Ihme perheineen, Ihmeperheestä!

4. Mikä on ollut paras lomamatkasi?
Lontoo 2011 ja Tukholma 2012. Parhaassa seurassa luonnistuu parhaat matkat.

5. Suklaa vai salmiakki?
Suklaa.

6. Tietokoneen näppäimistön lisäksi, mikä on edellisin asia, jota koskit?
Kuulokkeet, koska halusin kuunnella Two Men in Loven ennen kun linkkasin sen tuonne ylemmäs.

7. Mihin antiikin jumalhahmoon samaistut eniten?
Pakko myöntää, että olen perehtynyt antiikin jumalhahmoihin aika vähän, ja ne joihin olen perehtynyt, eivät olet olleet erityisen samaistuttavia.

8. Pakkanen vai helle?
Pakkanen. Helle on aivan kamalaa. Kun lämpötila nousee yli 20 celsiusasteen, minusta tulee toimintakyvytön.

9. Mielipiteesi alkoholista?
Käytän 0-2 kertaa kuussa. En erityisemmin välttele, mutta en erityisemmin kaipaakaan. Useasti olen vesilinjalla ihan pihiyttäni.

10. Paras etsivä?
Sherlock Holmes.

11. Jos muuttuisit yhdeksi esineeksi huoneessasi, miksi haluaisit muuttua ja minkä takia?
Tietokoneeni. Kaikki ne mahdollisuudet!

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Insurgent

Kirjoittanut: Veronica Roth
Sivuja: 525
Kieli: englanti

Divergent oli hieno lukukokemus. Lukiessa mieleen nousi paljon ajatuksia ja elin Tristin elämässä täysillä mukana. Kirjan jälkeen en voinut heti tarttua Insurgentiin, koska koin olevani liian hengästynyt ja piti välillä lukea vähän muita kirjoja. Nyt kuitenkin sain luettua Insurgentin, enkä oikein tiedä mitä ajatella.

Insurgent on hämmentävä kirja. Se jatkaa lähes minuutilleen siitä, mihin edellinen kirja jäi, mutta silti minulla kesti kauan päästä siihen mukaan. Edellisen kirjan lopun tapahtumat ovat laittaneet kaupungin aivan sekaisin, eikä kukaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Mukaan lukien kirjailija. 

Noin 200 sivua meni todella sekavassa harhailussa. En osannut yhtään sanoa, mihin suuntaan kirja oikein on liikkumassa ja mikä oikein on tämän kirjan juonikaari. Hahmot säntäilevät paikasta toiseen, hyökkäyksiä tehdään milloin mihinkin rakennukseen ja aina välillä karataan jonkun pahiksen vankeudesta. Sivuhahmoja heitellään mukaan aivan liian tiuhaa tahtia, niin että jouduin turvautumaan Divergent-wikiin, jotta pysyin perässä, kuka hahmo on kukin. Salaliittoja, petturuutta, kyseenalaista lojaalisuutta ja takinkääntöjä tapahtuu niin tiheään tahtiin, etten enää viimeisimpien shokeeraaviksi tarkoitettujen paljastusten jälkeen ollut lainkaan yllättynyt mistään, vieläpä kun joidenkin hahmojen motiivit selitettiin todella kehnosti.

Noin puolen välin kohdalla tarina alkoi vetää mukavasti mukaansa, mutta ei se edelleenkään yltänyt kovin korkealle. Jotkut kohtaukset olivat vahvoja ja voimakkaita, mutta se latistui hahmojen väittelyyn, joka ei meinannut johtaa mihinkään. Koska Tris ei tiennyt kaikkea, lukija ei tiennyt kaikkea, ja sen vuoksi oli turhauttavaa, kun ei voinut muodostaa hyvää käsitystä koko tilanteesta.

Ehkä Insurgentin olisi pitänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Tuntui, että siihen oli ängetty liikaa. Olisin kaivannut enemmän fiilistelyä, hieman vaikkapa muisteluita. Minua esimerkiksi häiritsee se, ettei Tris ajattele menneisyyttään kauheasti. Minkälainen hänen elämänsä oli ennen kun hän liittyi Dauntlessiin? Toki on ymmärrettävää, ettei hän ehkä tietoisesti halua ajatella menneitä, mutta minulle lukijana tulee sellainen olo, ettei Trisillä ole menneisyyttä lainkaan. Kuin hän olisi syntynyt pari kuukautta sitten.

Tällä kirjassa oli siis paha jatko-osan ongelma, mistä itsekin olen kärsinyt kun olen omia tekstejäni yrittänyt jatkaa. Miten luoda toinen hyvä kokonaisuus, kun alla on jo yksi kokonaisuus? Kuinka paljon kannattaa kerrata, kuinka paljon yrittää unohtaa, jotta toinen osa pääsee liikkeelle. Plussaa kirja saa siitä, että Tris on selvästi traumatisoitunut Divergentin tapahtumista ja katuu monia tekojaan, mutta Matkijanärhen tavoin tämä traumatisoituminen tuntui jarruttavan juonta aina väärissä paikoissa. 

Kirjan lopussa turhautti suunnattomasti eräs salaisuus, jonka ympärillä pyörittiin yli sadan sivun ajan, koskaan kuitenkaan kunnolla paljastamatta sitä. Ehdin jo kehittää siinä lukiessa oman teoriani, joka veteli jo aika abrusdeissa mittasuhteissa. Kun lopulta paljastettiin edes vähän, mistä on kyse, olin hieman pettynyt.

Aion kuitenkin lukea kolmannenkin osan. Luin muiden blogeista, että Insurgentin lopetus saa janoamaan viimeistä osaa saman tien käsiinsä, mutta minulle se ei aiheuttanut kovin suurta hinkua. Olihan se loppu kiinnostava, mutta en harmittele, ettei kolmas osa ole heti käteni ulottuvissa. Luen jonkun toisen kirjan tässä välissä.

Olen toivoa täynnä. Ehkäpä kolmannessa osassa kunnolla paneudutaan tähän salaisuuteen. Vaikka yleensä valitan yleisestä Puhuvan Pahiksen Ongelmasta, niin nyt kyllä kaipaisin Puhuvaa Pahista, joka tulisi selittämään nerokkaan juonensa Trisille. Vähemmän toimintaa ja enemmän yksityiskohtia ja taustoistusta seuraavaan osaan, kiitos!

Allegiantista olenkin kuullut erikoisia mielipiteitä. Kuulemma se on erilainen YA-trilogian päätösosa, joka on jakanut mielipiteitä.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Wanhan kirjan päivä: Punainen mylly

Kirjabloggaajat viettävät 9.4. Vanhan kirjan päivää esitellen blogeissaan muita kuin uutuuskirjoja. 
Vanhat kirjat tunnetaan joissain piireissä lähinnä kirjahyllyjä rumentavana roinana, mutta lukijoilleen ne tarjoavat korvaamattomia muistoja, uusia ajatuksia ja muita onnen pipanoita. Kirjabloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Uutuuskirjat saavat paljon huomiota myös blogeissa, mutta tänään on vähän vanhemman kirjan päivä. Kirjabloggarit muistuttavat erityisesti tänään, ettei kirja happane vanhetessaan. Vaikka kirjan elinkaari kaupallisilla markkinoilla on lyhentynyt, löydät vanhemman kirjan kirjastosta.
Nyt lukuviikon keskiviikkona on myös Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä.
Kuvauksen kirjoittanut Tuulevin lukublogi ja Taika Dahlbom
Kirjablogeja on kritisoitu siitä, että siellä esitellään vain uutuuskirjoja. Mielestäni siinä ei periaatteessa ole mitään pahaa, ovathan uudet kirjat kiinnostavia ja moni varmasti haluaa päästä mukaan keskusteluun jostain uudesta teoksesta. Mutta jos keskittyy vain uutuuksiin, monet vanhemmat ja varmasti yhtä hyvä kirjat voivat jäädä huomaamatta. Tässä astuu kuvaan Vanhan kirjan päivä.

Monet blogit bloggaava myös vanhoista kirjoista, osa ainoastaan vanhoista kirjoista, ja sitten sellaisia blogeja, kuten minulla, joissa uutuuksia ei erityisemmin vältellä, mutta jotenkin luettavaksi sattuu aina vähän vanhempia kirjoja. Tänä vuonna olen lukenut kahdestakymmenestäyhdestä lukemastani kirjasta kolme uutuutta. Laskin uutuuksiksi kirjat, joita ovat ilmestyneet vuonna 2013 tai 2014.

Voisinpa melkein sanoa, että olen vähän pihalla uutuuskirjoista. En seuraa kustantamoiden julkaisusuunnitelmia ja saan siksi kuulla uutuukiststa vasta vähän jälkikäteen. Olen perillä ainoastaan siitä, milloin lukemiini kirjasarjoihin ilmestyy uusi osa ja ne sitten koitan lukea mahdollisimman nopeasti. Ehkä voisin parantaa tapaani. Toisaalta, kiinnostavia kirjoja on niin paljon, että usein välttelen tietoisesti kustantamoiden julkaisusuunnitelmia, etten vahingossa nappaa sieltä lisää lukuvinkkejä. Tarpeeksi tekemistä niissä vähemmän uusissakin kirjoissa! :) Ja voi käydä niinkin, että jos nappaan uutuuskirjan lukulistaani, saan luettua sen vasta niin pitkän ajan kuluttua, ettei se enää ole uutuus.

Valitsin esiteltäväksi kirjaksi Pierre la Muren kirjan nimeltään Punainen mylly.

Kirja on suloinen ja kulunut Tammen julkaisema pokkari. Kirja on alun perin nimeltään Moulin Rouge. Roman um Henri de Toulouse-Lautrec ja se on julkaistu vuonna 1950. Minun versioni on julkaistu vuonna 1981, mutta aikaisin käännös on ilmestynyt vuonna 1952 ja myöhäisin painos on taidettu ottaa vuonna 1996.  (Lähteinä Goodreads ja kahden eri kirjaston nettisivut.) Kirjasta on tehty myös elokuva vuonna 1952, eikä se luonnollisesti siis ole sama elokuva kuin Baz Luhrmannin Moulin Rouge!

Kirja kertoo taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin elämän romaanin muodossa. Useimmat muistavat Toulousen Luhrmannin elokuvasta, ja se olikin syy, miksi alun perin ostin tämän kirjan, kun löysin sen sattumalta kirpputorilta parilla eurolla.

Ennen kun aloin lukea kirjaa, olin elänyt olettamuksessa, että Toulouse-Lautrec oli köyhän perheen lapsi, sairastanut nuorena polion ja jäänyt siksi jaloista lyhytkasvuiseksi. Kirjaa lukiessa kuitenkin paljastui, että Toulouse-Lautrec oli alun perin rikkaan aristokraattisuvun poika, mutta mursi lapsena molemmat jalkansa. Kun yhteen lasketaan 1800-luvun lääketiede ja perinnöllinen kalsiumpuute, ei lopputulos ollut kovin hyvä. Toulouse-Lautrec alkoi keskittyä taiteeseen, jossa hänen lahjakkuutensa oli huomattu jo 8-vuotiaana. Lopulta hänet lähetettiin Pariisiin taidekouluun opiskelemaan. Sieltä hän asettuu asumaan kuuluisalle Montmarten kukkulalle, jonka boheemi taide-elämä kukoisti 1800-luvun lopussa.

Kirja kertoo hyvin seikkaperäisesti Toulouse-Lautrecin elämän lapsuudesta kuolemaan. Suurin osa kirjasta kuitenkin keskittyy hänen taiteellisiin oivalluksiinsa ja naissuhteisiinsa Hän kyseenalaistaa opettajiensa opit. Miksi varjostus aina täytyy tehdä tietyllä ruskean sävyllä, miksi sivelimellä pitää nuolla kangasta vaikkapa tuputtamisen sijaan? Miksi aiheet ovat aina raamatullisia? Lopulta hän löytää oman äänensä. Häntä kiinnostavat erityisesti kirjavat varjot, jotka voivat näyttää vihreiltä illan hämärässä tai punaisilta yöllä bordellien valoissa. Hän myös alkaa maalata arkisista aiheista ja hänet tunnetaankin maalauksista, jotka kuvaavat Montmarten elämää.

Mielestäni kirjaa oli kiinnostava lukea, sillä se on romanimuotoon kirjoitettu katsaus taiteen historiaan, yhden ihmisen näkökulmasta. Kirjassa eletään aikaa, jolloin eri tyylisuunnat jylläsivät ja paljon on vielä keksittävänä. Toulouse-Lautrec muun muassa kehittää paljon litografiaa suunnitellessaan julisteita tunnetulle kabareelle Moulin Rougelle. Yksi hänen litografioistaan on kirjan kannessa. Toulouse-Lautrec myös tapaa ja ystävystyy monien kuuluisien taiteilijoiden, kuten Vincent van Goghin ja Oscar Wilden, kanssa. Molemmista hän on maalannut muotokuvat, jotka linkkasin nimien kohdalle.

Kirja oli kuitenkin muistaakseni aika raskaslukuinen. Luin tämän kesällä 2008, eli lukemisesta on jo kulunut aikaa. Se ei myöskään ole mitenkään vauhdikas kertomus ja sortuu usein aikamoiseen synkistelyyn. Se kuitenkin kuvaa mielestäni taiteilijoiden elämää muutoksen ajan maailmassa ja on jäänyt mieleeni pysyvästi. Huomaan usein palaavani ajatuksissani kirjan tapahtumiin.

Lisää Toulouse-Lautrecin taidetta voi löytää vaikka täällä tai täältä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...