perjantai 31. heinäkuuta 2015

Klassikko, jota en ole vielä lukenut: Humiseva harju

Kirjabloggaajat tempaisivat jälleen.

Alkuvuodesta syntyi idea, että nyt olisi korkea aika lukea klasikoita, jotka ovat vielä jostain syystä lukematta. Klassikkohaasteen avulla saataisiin korjattua nolo aukko kirjallisuussivistyksessä.

Minulla on jo jonkin aikaa ollut ongelmia klassikoiden kanssa. Pahan vastareaktion sain, kun aloin opiskella kirjallisuutta yliopistossa. Eteeni lätkäistiin noin kymmenen kirjan lista, aikaa lukea noin kolme kuukautta. Eihän kymmenen kirjaa kolmessa kuukaudessa ole mitään, mutta suurin osa teoksista olivat paksuja, vaikeita tai muuten vain epäkiinnostavia.

Huomasin, etteivät klassikot enää maistuneet. Yläasteikäisenä luin niitä oikein mielelläni. Rikos ja rangaistus oli silloin mielenkiintoinen, mutta nyt, kun yritin lukea sitä uudestaan, en meinannut millään päästä eteenpäin.

Tulin siihen tulokseen, että klassikot eivät miellyttäneet, koska
  1. Yleensä ne ovat genrensä ensimmäisiä edustajia, joten nykylukijalle ne tuntuivat edustavan vain genrensä pahimpia kliseitä.
  2. Ne on kirjoitettu niin erilaisessa maailmassa, että niiden ymmärtäminen on viihdelukijalle turhan vaivalloista.
  3. Varsinkin jatko-osina alun perin ilmestyneet kirjat ovat niin rönsyileviä, että niissä oli vaikea pysyä mukana.
Olen pohtinut, miksi nuorempana pidin klassikoista enemmän. Olinko silloin paljon avarakatseisempi? Vai enkö kiinnittänyt huomiota erilaisiin tyyleihin samalla tavalla? Enkö tiennyt, mistä tykkään, joten luin vain kaiken, ajattelematta yhtään kriittisesti? Vai onko minusta nyt tullut kaavoihin kangistunut tylsimys, joka ei suostu enää astumaan ulos mukavuusalueeltaan? Onko OK, jos haluaa olla mukavuusalueellaan? Onko OK, jos ei tykkää lukea klassikoita? Onko huonompi kirjallisuudenharrastaja (ja opiskelija), jos tykkää lukea enimmäkseen nykykirjallisuutta?

En ole kuitenkaan luovuttanut. Kun klassikkohaaste pistettiin pystyyn, keksin heti, että nyt olisi aika lukea Emily Brontën Humiseva harju, jonka sain isältäni joululahjaksi joskus ajat sitten. Olen aina välillä tuijotellut sitä hyllyssäni ja tuntenut syyllisyyttä. Siellä se on, kaunis painos, joka varmasti maksoi 30 euroa, enkä ole koskenutkaan siihen. (Ellei sitten lasketa niitä kertoja, kun olen laittanut sen hyllyyn tai muuttanut.)

Ryhdyin siis tuumasta toimeen. Aikaa olisi tietenkin ollut koko kevätkausi, mutta ajattelematon kun olin, aloitin lukemisen vasta viikkoa ennen deadlinea. Tekosyyksi voin sanoa, että kevät on ollut yllättävän kiireinen, ja olen muutenkin vain hädin tuskin ehtinyt pysyä perässä lukupiirikirjojen ja kirjaston laina-aikojen umpeutumisien kanssa.

Laadin hienon lukusuunnitelman, josta laitoin kuvan vasta perustamaani Instagram-tiliini. Lukusuunnitelma muistuttaa tenttilukusuunnitelmiani - ja samalla tarmolla minä aluksi kirjaa luinkin. 50 sivua päivässä. Tahti pitää, ei armoa.

Sitten tapahtui muu elämä ja olin niin rättipoikki, etten yhtenä päivänä päässyt lukutavoitteeseeni. Yritin kovasti kiriä, mutta sitten keskiviikkona, jolloin minun oli tarkoitus päästä jaloilleni, nukahdin kello 18 "päiväunille", jotka venyivät 12 tunnin yöuniksi. Peli oli tässä vaiheessa menetetty. Pääsin sivulle 156. En mitenkään ehtisi lukea seuraavassa kahdessa päivässä kirjaa loppuun.

Niinpä kirjoitan bloggausta klassikkohaasteesta, johon en kunnolla pystynyt osallistumaan. Yritin oli kova, mutta jo alkumetreillä yritykseni oli tuhoon tuomittu.

Jos kirja olisi ollut vähän helppolukuisempi, olisin varmaan selvinnyt. Huomasin kuitenkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että tälle kirjalle olisi kannattanut antaa aikaa. Sen kerronta poikkeaa siitä, mihin olen tottunut, joten välillä oli vaikea pysyä mukana siinä, missä mentiin. Myönnän, tämän hetkinen kirjallisuuden trendi suosii yksinkertaisuutta, joten olen tottunut sellaiseen.

Toisaalta. Tällä viikolla kirjailija Rainbow Rowell tweettaili Anna-kirjoista. Hän kirjoitti:
"As I listen to Anne of Green Gables on audio, I’ve been thinking about plot. There’s such an expectation of plot for authors now. Like one big story arc. A ticking clock! But Anne has no plot. It’s a series of vignettes and character growth. I think it would be really hard to pitch Anne of Green Gables to an agent or publisher. “A series of gentle anecdotes!” But when you’re reading Anne of Green Gables, you never think, “This needs more rising action!” I firmly believe that we’re all foolishly attached to the same narrative structure, but I’m never brave enough to throw it out the window. Little House is the same. Instead of rising action and complications, you get “how we used every part of the pig.” AND YOU LOVE IT."
Vaikka Humiseva harju vaikuttaakin hyvin juonivetoiselta kirjalta, Rowellin tweettailut kaikuivat mielessäni kun yritin edetä kirjassa. Humiseva harju ei mene suoraan asiaan. Se kertoo ensiksi yhdestä henkilöstä, sitten toisesta ja vasta myöhemmin päästään siihen, mistä tarinassa on oikeasti kyse. Se ei noudata tämän hetken tyyliä.

Tapahtumat kuullaan kolmannen osapuolen kautta. On herra Lockwood, joka on muuttanut Heatcliffin omistamaan taloon. On Ellen Dean, Lockwoodin taloudenhoitaja, joka kertoo Lockwoodille Heatcliffin ja Humisevan harjun tarinaa. Kirjassa on monta kerrosta, monta kertojaa, monta näkökulmaa. Pohdiskelin lukiessa, menisikö näin monimutkainen systeemi läpi kustantamoista. Tehdäänkö Humisevassa harjussa sukudraamasta tarpeettoman monimutkainen kertojia vaihtamalla?

En päässyt kirjassa loppuun. Aion blogata siitä paremmin, kunhan pääsen, sillä kyllä minä yritän saada tämän luettua. Totesin vain, että mieluummin luen rauhassa ja yritän saada kirjasta jotain irti kuin pakotan itseni etenemään enkä myöhemmin muista kirjasta mitään. Haluan antaa tälle kirjalle edes jonkun mahdollisuuden. Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista minä pidin. Ehkä löydän tästäkin kirjasta sen jujun, kunhan saan voin lukea rauhassa.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Graeme Simsion: Vauvatesti

Sivuja: 400
Suomentanut: Inka Parpola

Lukioaikainen kaverini sanoi kerran, että Linnunradan käsikirjaa liftareille lukee kuin söisi leipää. Tällä sanonnalla hän tarkoitti, että tekstin lukeminen on niin helppoa ja tuttua, ettei lukemista välttämättä edes huomaa. Tavaran saa sisälle nopeasti ja se tyydyttää välttämättömän nälän.

Tällainen kirja on myös Graeme Simsionin Vauvatesti, joka on jatkoa Vaimotestille, josta bloggasin viime vuonna. Kirjaa luki pahimpaan lukunälkään, ja toki halusin tietää, mitä Donille ja Rosielle kuuluu, mutta mitään maatajärisyttäviä kokemuksia se ei antanut.

Olihan kirja ihan hauskaa luettavaa. Oli mukavaa päästä jälleen kerran Donin järjestelmällisen pään sisälle. Hänen maailmansa on looginen, vaikkakin kaikki eivät ymmärrä hänen loogisuuttaan ja sekoittavat sen välillä tunteettomuudeksi. Hänen listojaan oli ilo lukea ja samaistuin hänen järkeilyynsä.

Järkeilyyn Donilla olikin tarvetta, sillä kirjan suomennettu nimi paljastaa, että kuvioihin on astumassa vauva. Ensimmäisen osan kommellusten jälkeen Don ja Rosie ovat päätyneet onnellisesti naimisiin ja muuttaneet New Yorkiin töiden ja opintojen perässä. Lääkäripariskunnalla on elämä täynnä ohjelmaa ja kaikki sujuu hyvin, kunnes Rosie ilmoittaa olevansa raskaana. Epäilykset valtaavat Donin: onko hänestä isäksi? Kykeneekö hän luomaan tunnesiteen pieneen lapseen? Don aloittaa vauvaprojektin, jonka tarkoituksena on kerätä kaikki mahdollinen tieto raskaudesta ja vauvoista.

Alku on kiinnostava ja hauska, mutta loppua kohti meno valitettavasti levähtää. Minä olisin kaivannut tiivistämistä, sillä varsinkin puolen välin jälkeen mukana oli paljon kohtauksia, jotka eivät loppujen lopuksi tukeneet kokonaisuutta. Välillä jopa Donin käytös hämmästytti. Ennen olin pystynyt ymmärtämään Donin järkevää ajatuksenjuoksua, mutta nyt hänen prioriteettinsa olivat vähän väliä hukassa. No, raskaus voi sekoittaa yhden jos toisen pään, mutta tuo ei ole tekosyy heittelehtivästi kirjoitulle loppupuoliskolle. Puolen välin jälkeen aloin odottaa vain muutamaan asiaan ratkaisua eivätkä tässä vaiheessa mukaan tuodut uudet käänteet enää jaksaneet kiinnostaa. Edellinen osa oli 333 sivua pitkä, niin olisi tämänkin osan pitänyt olla.

Silti kirja piristi minua. Sitä luki huomaamatta ja Don joutui jälleen kerran hyvin outoihin tilanteisiin. Vauvatesti pistää miettimään, mihin kaikkeen me taivumme vain siksi, koska sitä pidetään normaalina.

Kirjasta muualla:
Huutava kilpikonna piti kirjasta enemmän kuin ensimmäisestä osasta.
Kasoittain kirjoja -blogin Ninan mielestä kirjassa oli liikaa sivuhenkilöitä.
Annika K:n mielestä Rosie jäi tässä osassa varjoon ja oli vähän ärsyttävä.
Lukutoukan kulttuuriblogissa oltiin sitä mieltä, että vanhojen hahmoen ääreen oli mukava palata, mutta Donista paljastui myös ikäviä puolia.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Margaret Atwood: Uusi maa

Sivuja: 544
Suomentanut: Kristiina Drews

Margaret Atwoodin Uusi maa on MaddAddam-trilogian viimeinen osa. Aiemmat osat, Oryx ja Crake ja Herran tarhurit kertovat suunnilleen saman ajanjakson tapahtumat eri paikoissa ja molemmat kirjat päättyvät suunnilleen samaan tilanteeseen. Uusi maa aloittaa lähes suoraan siitä, mihin aiemmat osat päättyivät. Kolmas osa kertoo, miten Oryxin ja Craken ja Herran tarhureiden hahmoille käy, miten maailma on muuttunut aiempien osien tapahtumien jälkeen ja millaiseen suuntaan kehitys jatkuu.

Valitettavasti minä en ole lukenut aiempia osia. Uusi maa valikoitui lukupiirini kirjaksi, sillä suurinta osaa tuntui kiinnostavan Atwoodin uusi kirja ja halusimme lukea vähän jotain korkeakirjallisempaa vaihteen vuoksi. Vasta kun aloitin lukemisen, huomasin sen olevan trilogian päättävä teos.

Kuten monet tietävät, kirjasarjaa ei ehkä ole hyvä aloittaa viimeisestä osasta. Ajanpuutteen ja vähäisen mielenkiinnon vuoksi en tutustunut aiempiin osiin vaan päätin tulla toimeen muutaman sivun juonitiivistelmällä, joka löytyi Uuden maan takasivuilta.

Paljastui, että kirjassa pysyi ihan hyvin mukana. Välillä turhautti, kun en ymmärtänyt ihan kaikkia viittauksia, mutta pääsääntöisesti mielenkiinto pysyi yllä. Eräänalaisen maailmanlopun jälkeen Craken luoma uusi ihmisrotu, jota myös crakelaisiksi kutsutaan, haluaa kuulla tarinoita Tobylta, joka on ollut Herran tarhureissa suuremmassa roolissa. Toby, crakelaiset ja muut eloonjääneet ovat perustaneet leirin, jossa he koittavat pärjätä sillä, mitä ruton jälkeen on jäljellä. Crakelaiset alkavat muodostaa omia persoonallisia tapojaan, joihin kuuluu uskonnollisia piirteitä. Heille Crake ja Oryx ovat jumalia ja Toby, Zeb ja muutama muu yltävät vähintään profeettojen tasolle. Crakelaiset haluavat kuulla lisää tarinoita Tobylta, ja niin Toby kertoo.

Uusi maa käy läpi Zebin tarinan. Kirja koostuu melko selkästä kaavasta, jossa ensiksi käydään läpi leirin elämää, sitten crakelaiset haluavat kuulla tarinan, Toby kyselee tarinoita Zebiltä ja sitten hän kertoo ne eteenpäin crakelaisille. En tiedä lainkaan, kuinka paljon Zebistä kerrotaan aiemmista osista, mutta uskoisin, että kirja tarjoaa paljon uutta tietoa hänestä. Zeb on elänyt suhteellisen villin, juonittelevat ja seikkailupainotteisen elämän ja on omilla teoillaan vaikuttanut asioiden kulkuun. Hän muun muassa tapasi Craken, kun tämä oli vielä teini-ikäinen. Jos olisin ollut lukenut aiemmat osat, olisin taatusti pitänyt näitä kohtia todella mielenkiintoisina.

Mietin kirjaa lukiessa paljon sitä, miksi se on kirjoitettu. Minulle tuli sellainen olo, että kirja oli yhtä lailla sekä onnellinen että lannistava. Suurin osa ihmispopulaatiosta on kuollut ruton seurauksena, joten iso osa ihmiskunnan huonoista puolista on pyyhitty pois. Kirja kuitenkin paljastaa, että kunhan pari sukupolvea on elänyt, saattavat crakelaiset luoda oman kulttuurinsa, johon sisältyy juuri samoja juttuja, jotka ovat aiheuttaneet sotia ihmiskunnan historiassa. Onnellinen puoli: elämä jatkuu. Lannistava puoli: mikään ei välttämättä muutu.

Kirja oli kuitenkin yllättävän kevyttä luettavaa. Odotin todella rankkaa, ahdistavaa tekstiä, jossa kuvataan hyvin tarkkaan, kuinka miehet alistavat naisia ja kuinka kaikilla on kurjaa, mutta suurimmalta osalta kirja oli ihan mukaansatempaiseva seikkailukertomus Zebin elämästä.

Jonkin verran minua hämmästytti se, kuinka perinteinen ja heteronormatiivinen kirjan maailma loppujen lopuksi oli. Jos tarina sijoittuu tulevaisuuteen, miksi esimerkiksi sukupuolten välinen tasa-arvo ei ole lisääntynyt? Tai miksi ilotaloissa oli pelkästään naistanssijoita ja miesasikkaita? Missä olivat miestanssijat ja naisasiakkaat? Miksi kirjan hahmoilla tuntui olevan 2000-luvun alun tyyppinen käsitys ihmissuhteista ja miksi mieshahmoja haukuttiin homottelemalla? Ja miksi kirjan naiset olivat todella häveliäistä raskauksista ja kuukautisista? Jos minä joutuisin postapokalyptiseen maailmaan, julistaisin hyvin äänekkäästi, että nyt tarvitaan välineitä ja sassiin. Miksi kukaan nainen ei käyttänyt kuukuppia? Sehän olisi kätevä vaihtoehto maailmassa, jossa marketit eivät enää ole juttu. Lukupiirimme tuli siihen tulokseen, että kirjasta näkyi, että Atwood on jo 75-vuotias. Osa tuli siihen tulokseen, että Atwoodin ajatukset olivat ehkä 70-80-luvulla relevantteja, mutta nyt ne ovat jo pikkuisen vanhentuneita.

Olen nyt lukupiirin takia lukenut useamman kirjan, joka on ollut osa kirjasarjaa, jota en ole aiemmin lukenut. Yllättävän hyvin sitä pääsee kärryille, vaikkei kaikkea tietäisikään. Uutta maata lukiessa tuli sellainen olo, etä voisi olla mielenkiintoista tutustua aiempiin osiin, mutta saa nähdä, onko minulla koskaan aikaa. Voinpahan ainakin sanoa, että olen lukenut Atwoodia.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaaja kirjastojen puolesta


Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista. 

Olen vähän myöhässä juhlista, sillä yleinen ohje oli, että postauksen julkaistaan tänään klo 10. En saanut itselleni kuvaajaa, joten menin tänään töiden jälkeen ottamaan kuvan lähimmästä kirjastostani, joka sattuu olemaan Turun kaupungin pääkirjasto. Koska alueella oli markkinat, en viitsinyt edes ottaa selfietä, vaan tyydyin kuvaan, jossa itse bloggaajaa ei näy.


Mutta bloggaajan pyörän kori näkyy.
Käytännössä Turun kaupungin pääkirjasto ja Nummen kirjasto ovat minulle suunnilleen yhtä pitkän matkan päässä, mutta käytän enimmäkseen pääkirjastoa. Syyt ovat laiskuudessa ja valikoiman laajuudessa. Nummen kirjastoon pyöräily on tuskallista Oulun mäettömään maastoon tottuneelle, sillä matkan varrella on vaikka kuinka monta ylämäkeä. Pääkirjasto on taas mukavasti loivan alamäen varrella.

Kun muutin Turkuun, yksi ensimmäisistä teoistani täällä oli kirjastokortin hankkiminen. (Käytännössä katsoen en ollut tuolloin vielä muuttanut, sillä minulla ei ollut vielä asuntoa.) Menin ensimmäisen perehdytyspäivän päätteeksi kirjastoon, jossa olin kyllä aiemmin jo käynyt, mutta vasta nyt pääsin kunnolla tutustuaan. Tykästyin nopeasti vanhaan puoleen, mistä löytyy mukavan laaja spekulatiivisen fiktion osasto.


Kertomani esimerkin mukaan on tärkeää, että kirjasto sijaitsee hyvällä paikalla. Ihmiset ovat laiskoja. Jopa kirjabloggaajat ovat laiskoja. Jos kirjasto ei ole lähistöllä, on pienempi todennäköisyys, että sinne mennään.

Tähän liittyy tarina yläasteajoiltani. Olen ollut aktiivinen lukija noin 9-vuotiaasta saakka, mutta siihen tuli tauko yläasteen lopussa, yhdeksännellä luokalla. Tammikuun alussa joku nimittäin keksi, että on hauskaa tunkea sytytetty ilotulitusraketti lähikirjastoni palautusluukkuun. Ilotulite ei onneksi ollut joku niistä isoista, joita ammutaan taivaalle, vaan joku pieni paukkuva ja kipinöivä juttu. Tarpeeksi iso kuitenkin aiheuttaakseen kirjastolle kymmenien tuhansien eurojen vahinkoja.

Tapauksesta löytyy uutisia netistä, muun muassa Kalevan ja Iltalehden sivuilta. Mukana myös kuvia.
  – Maikkulan kirjasto toistaiseksi kiinni tulipalon takia
  – Maikkulan kirjaston sytyttäjä kiinni
  – Lähikirjastojen palautusluukut poistetaan

Kuva: pikkusisko
Kirjasto oli kiinni viitisen kuukautta, mikä on pitkä aika nuoren ihmisen elämässä. Käytännössä koko yläasteen loppuaikani. Muistan, kuinka keväällä tajusin, etten ollut lukenut juuri mitään. Minulla oli silloin menossa Laila Hietamiehen (nyt. Hirvisaari) Lehmusten kaupunki -kausi, joten hain siitä sarjasta seuraavan osan kaupungin kirjastosta, mutta muuten luin melko vähän.

En jotenkin osannut tutustua uuteen kirjastoon. En väitä, että kaikki nuoret olisivat passiivisa, mutta minä olin, lukuharrastuksesta riippumatta, melko passiivinen kirjastokävijä loppujen lopuksi. Olin tottunut lähikirjastooni, joten kaupunginkirjasto tuntui suurelta ja vaikealta. En löytänyt sieltä, mitä halusin. Kaiken lisäksi se oli noin kymmenen kilometrin päässä kotoani, eikä minulla ollut usein muuten asiaa keskustan suuntaan. Koska kirjasto ei ollut lähellä, lukuharrastukseni kärsi.

Olisihan minä voinut katsoa kartasta, missä on seuraavaksi lähin lähikirjasto, mutta jotenkin en hoksannut. Ehkä nykyajan lapset ovat aktiivisempia ja osaavat hyödyntää erilaisia palveluita. Minä vain en osannut. Elämästä löytyi muutakin tekemistä, vaikka usein harmitti, ettei lue niin paljon kuin ennen.

Vaikka lähikirjasto otettiin lopulta käyttöön uudestaan, oma lukuharrastukseni oli lukiokin alussa horroksessa. Oikeastaan se heräsi kunnolla uudestaan vasta lukion loppupuolella, jolloin perustin kirjablogin ja aloin innostua uudestaan kirjamaailmasta. Mutta horroksen aiheutti se, ettei lähelläni hetkeen ollut kirjastoa.

Samalla sain kuitenkin kriisin siitä, mitä kirjoja luen, sillä olin ollut lukematta omalle itselleni kriittisen iän ajan. Lukeminen oli hiipunut, kun olin ollut selvästi nuortenkirjatasolla, mutta kun innostuin uudestaan, koin olevani suurelle osalle entisistä lempikirjoistani hieman liian vanha. Jouduin pohtimaan, minkälaisista kirjoista oikeasti pidän. Nuortenkirjojen päähenkilöt olivat minua nuorempia. Niin sanotut aikuisten romaanit eivät erityisemmin kiinnostaneet minua kypsine hahmoineen avioliitto- ja ikäkriiseineen. Ne, mistä kiinnostuin, leimattiin liian viihteelliseksi kulttuuripiireissä. Yritin etsiä "välikirjoja", jotka kertoivat noin parikymppisistä elämänsä kynnyksellä.

Pikku hiljaa tietenkin pääsin kriisistä yli ja nykyään luen ihan surutta nuortenkirjoja ja samaistun hahmoihin enemmän kuin teini-iässä koskaan ja luen viihdekirjoja ja viihdyn niiden ääressä pyytelemättä anteeksi. Välillä vain mietin, olisinko saanut lukukriisiä, jos olisin lukenut aktiivisesti yläasteen ja lukion vaihteen yli.

Siksi osallistun tähän tempaukseen. Halusin kertoa tarinan siitä, kuinka lähkirjaston puuttuminen voi vaikuttaa lukuharrastukseen.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...