torstai 21. toukokuuta 2015

Spekulatiivisen Turun esiraadissa

Kuva: (x)
Viime syksynä päädyin mukaan Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry:n (Tutkan) toimintaan. Minua pyydettiin hallitukseen, jonka jälkeen päädyin myös mukaan Spekulatiivinen Turku -kirjoituskilpailun esiraatiin Jenni Hirvosen ja Pasi Karppasen kanssa. Alun perin minun oli tarkoitus kirjoittaa itse jotain SpeTuun (kuten me aloimme kisan aikana kilpailua tuttavallisesti kutsumaan), mutta esiraatiin ilmoittautuminen teki minusta automaattisesti jäävin, enkä siis voinut osallistua. Ihan hyvä kai, sillä en olisi kiireiltä ehtinyt kirjoittaa mitään järjellistä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun oikeasti olin jonkin kirjoituskilpailun kulisseissa mukana. Ennen tätä olin ainoastaan osallistunut kirjoituskilpailuihin, kuten Turun Science Fiction Seuran Nova-kilpailuun. Koska olen viime aikoina lukenut paljon suomalaista novellistiikkaa, oli kiinnostavaa päästä kurkistamaan, miten kirjoituskilpailut etenevät ja mitä kaikkea karsiutuu esiraativaiheessa pois.

Kilpailun deadline oli joulukuun viimeisenä päivänä, jonka jälkeen kilpailun sihteeri Taru Hyvönen välitti kisan sadon esiraatilaisille. Aikaa lukemiseen annettiin epämääräinen kuukausi, jonka jälkeen jatkoon päässeet novellit annettaisiin tuomariston luettavaksi.

Koska kilpailuun osallistui 37 novellia, urakka ei ollut erityisen iso, varsinkin verrattuna Novaan, jossa osallistujanovellit huitelevat jossain sadan paikkeilla, ja määrä on vain lisääntynyt kisan muututtua sähköiseksi. 37 novellia, sehän on noin 3-4 antologiaa, riippuen siitä, kuinka monta novellia antologiassa julkaistaan.


Itse luku-urakka oli mielenkiintoinen. Kaverini sanoi, että mikään ei opeta kirjoittamista paremmin kuin muiden tekstien kriittinen lukeminen. Minulla oli teksteissä kolme kriteeriä: siinä piti olla Turku-yhteys, siinä piti olla jotain spefiä, olihan kyseessä scifi/fantasia-seuran kirjoituskilpailu ja siinä piti olla jotenkin järjellinen idea, jota pystyi seuraamaan. Suurin osa teksteistä oli mielestäni aika hyvää keskitasoa, mutta jo luku-urakan alussa esiin nousi muutama helmi, jotka sitten myöhemmin sijoittuivatkin.

Tekstejä lukiessa päivittelin sitä, kuinka paljon mukana oli epämääräistä haahuilia, satunnaista kadunnimien mainintaa ja paljon lovecraftmaisia epämääräisä hirviöitä. Välillä jopa alkoi turhauttaa se samanlaisten aiheiden määrä, mutta jossain vaiheessa oli pakko myöntää, että jos olisin itse osallistunut kisaan, olisin varmaan kirjoittanut juurikin jonkinlaisen haahuiluun keskittyvän tekstin. Oli minulla ideakin, mutta en koskaan pannut sitä paperille. Esiraadisa pääsi näkemään koko kisan sadon, mitä tietenkään kirjoittajat eivät ole mitenkään voineet nähdä. Originaali idea onkin voinut olla jotain sellaista, joka on tullut viiden muunkin mieleen.

Luku-urakan aikana olin yllättynyt siitä, kuinka monta novellia pystyin lukemaan yhden illan aikana. Eräänä tammikuisena maanantai-iltana luin novelleja kuusi tuntia putkeen. Laskeskelin, että sillä määrällä novelleja olisin vetäissyt yhden antologan illassa. Enpä ole koskaan sellaista kokeillut. Suureen novellimäärään on voinut vaikuttaa se, että luin niitä hieman eri tavalla kuin julkaistuja novelleja. Kisatekstit kun ovat vielä keskeneräisiä, muokkausta vaativia kirjoituksia, jotka eivät välttämättä ole vielä saavuttaneet ihanteellista muotoaan.

Kun kaikki tekstit oli luettu, oli esiraati lähes yksimielinen siitä, mitkä novellit pääsevät jatkoon. Sen jälkeen vain jäätiin jännäämään, mitä mieltä tuomarit ovat teksteistä. Tuomaristoon kuuluivat kirjailija Magdalena Hai, Pasi Karppanen ja aito turkulainen Leila Paananen. He valitsivat voittajat, jotka julkistettiin 12.4. Terrakodilla, jossa muun muassa Tutka pitää majaansa.

Palkintojen jakoa.
Kuvassa vasemmalta: Olli Lönnberg, Frida Maria Pessi, Tiina Laine, Shimo Suntila, Taru Hyvönen ja Magdalena Hai.
Palkintojen jako on taatusti jännittävää kilpailuun osallistuneille, mutta oli se jännittävä myös esiraatilaiselle. Vaikka tiesin sijoitusjärjestyksen jo etukäteen, en tietenkään ollut nähnyt kirjoittajia koskaan ennen. Palkintojenjaossa pääsin ensimmäistä kertaa näkemään osan niistä henkilöistä, joiden teksteihin olin käyttänyt aikaa. Kun palkintoja jaettiin, luettiin novellista ensiksi lyhyenkö luonnehdinta, jonka aikana seurasin kilpailijoita. Kenen ilme osoittaa, että on tunnistanut oman tekstinsä? Luonnehdinnat teksteistä ja koko kilpailusta voi lukea Spekulatiivisen Turun omasta blogista.

Voittajaksi valikoitui Maarit Leijonin teksti Kirous, joka sijoittui 1500-luvulle ja kertoi pillipiiparin tarinan uudella tavalla. Toiselle sijalle sijoittu myöskin historiaa hyödyntävä teksti, sillä Henna Sinisalon Viides tiedekunta sijoittuu 1700-luvulle. Kolmannen sijan tuomaristo päätti jakaa Tiina Laineen, Merja Leppälahden, ja Shimo Suntilan kesken. Loput jatkoon päässeet novellit palkittiin kunniamaininnoilla. 

Palkintojen jakamisen jälkeen vietimme sijoittuneiden kanssa (toivon mukaan) rennon panelimaisen keskusteluhetken, jossa jokainen kirjoittaja sai kertoa tekstistään ja siitä, miten se oli syntynyt. Esiraatilaisena oli mielenkiintoista kuulla, mitkä jutut olivat teksteissä tarkoituksenmukaisia ja mitkä olivat lukijan omaa tulkintaa. Kertomukset tarinoiden synnyistä olivat hauskaa kuultavaa, sillä osa teksteitä oli syntynyt lähes vahingossa, osa kaivettu pöytälaatikosta ja osa kirjoitettu hiki hatussa deadlinea edeltävinä päivinä. Koin oloni etuoikeutetuksi, kun pääsin kuulemaan itse kirjoittajien sanoja. Kilpailun sadosta on myös suunnitteilla antologia.

Sijoittuneet, tuomaristo ja sihteeri.
Kuvassa vasemmalta: Pasi Karppanen, Sanna-Liisa Asikainen, Suvi Kauppila, Frida Maria Pessi, Olli Lönnberg, Maarit Leijon, Tiina Laine, Henna Sinisalo, Shimo Suntila, kilpailun sihteeri Taru Hyvönen ja Magdalena Hai.
Esiraadissa oleminen oli minulle sen verran positiivinen kokemus, että päätin ilmottautua seuraavaksi lukemaan Atorox-novelleja. Tutka ja TSFS muodostavat tänä vuonna oman raadin, joten kesäkuussa on aika paneutua viime vuonna ilmestyneisiin laatunovelleihin. Mukana on jo muutama sellainen, jonka olen lukenut, mutta eipäs se haittaa.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Liekkien näkijät

Kirjoittanut: Gillian Anderson & Jeff Rovin
Sivuja: 330

Lukupiirimme oli kiinnostunut lukemaan, mitä Salaisten kansioden tuttu Dana Scully on mennyt kirjoittamaan. Itse en ole katsonut kyseistä sarjaa paria jaksoa enempää, joten kiinnostukseni taustalla ei ole mitään suurta fanitusta. Olin pikemminkin kiinnostunut tutustumaan, onko kirjassa mitään omia ansioita, vai pyrkiikö se ainoastaan ratsastamaan kuuluisan nimen harjalla.

Valitettavasti jo hyvin varhain huomasin, ettei Liekkien näkijällä ole omia ansioita juuri lainkaan. Onhan se kirjoitettu ihan vetävästi ja se on sujuvaa luettavaa, mutta tekstistä tuntuu puuttuvan niin sanottu sielu. Teksti tuntuu raapaisevan pintaa vain kevyesti, enkä missään vaiheessa välittänyt oikeasti siitä, mitä siinä tapahtuu.

Kirja kertoo newyorkilaisesta lastenpsykiarti Caitlin O'Harasta, joka kutsutaan selvittämään outoa tapausta. Intian suurlähettilään tytär on alkanut saada outoja kohtauksia, joita kukaan ei osaa diagnosoida. Tytär huutaa äänettömästi, puhuu tuntematonta kieltä, huitoo käsillään, yrittää satuttaa itseään ja meinaa syttyä itsestään tuleen. Caitlin ei ole koskaan kohdannut samanlaista tapausta. Samanlaisia kohtauksia alkaa ilmetä muillakin teineillä. Caitlin matkustaa ympäriinsä ja yrittää koota kummallista palapeliä yhteen. Pian alkaa vaikuttaa siltä, että kyseessä on jonkin sortin yliluonnollinen ilmiö, joka kanavoituu teinien läpi.

En ole vähään aikaan ehtinyt lukea romaaneja, joten kun aloin paneutua tähän kirjaan viikkoa ennen lukupiiriä, huomasin olevani innoissani yksin siitä, että sain lukea romaania. Pian kuitenkin huomasin, ettei kirja itsessään ole erityisen hyvä. Jouduin aikatauluttamaan loppukirjan samalla tavalla kuin aikataulutan tenttikirjat, jotta saan ne luettua tiettyyn päivään mennessä.

Kirjan ongelmana on se, ettei sen loressa tuntunut olevan mitään järkeä. Se heittää soppaan mukaan ihan kaiken. Välillä tuli sellainen olo, että kirjailija oli saanut kirjoitusprosessin aikana entistä villimpiä ideoita, jotka oli sitten pakko tunkea mukaan. Lopputuloksena on ihmeellinen sekoitus useamman eri kansan perimätietoa, kielitiedessä, psykologiaa, poliittisia konflikteja, mystisiä mantereita, radioaktiivisia muinaisia esineitä ja technobabblea, joka menee vanhaksi viidessä vuodessa. Luin tätä kirjaa samassa huoneessa poikakaverini kanssa ja huokailimme vuoron perää aina vain uudelle yksityiskohdalle, joka vedettiin mukaan. Hahmojen brainstormaus oli varsin villiä.

Muissa blogeissa on ihmetelty sitä, miten Caitlin, lääkärin koulutuksen saanut keski-ikää lähestyvä nainen, hyväksyy yliluonnolliset tapahtuvat niinkin helposti. Poikakaverini yritti lukea kirjaa Scully mielessään, mutta Caitlin oli kuulemma loppujen lopuksi liian erilainen. Minusta Caitlin ei hyväksynyt yliluonnollisuuden mahdollisuutta kovin nopeasti. Hän yrittää pitää kaiken tieteen piirissä niin pitkään kuin mahdollista, mutta lopulta hän joutuu hyväksymään tilanteen. Muissa arvosteluissa esiin nousseita alieneita ei kirjan sivuilla kuitenkaan esiinny, ainakaan jos ei ole valmis uskomaan kovasti.

Pohdittavaksi jää, kuinka paljon Anderson on loppujen lopuksi kirjoittanut kirjasta itse. Veikkaan, että Jeff Rovin on ollut mukana vahvasti, vaikka nimi onkin kannessa huomattavasti pienemmällä fontilla. Sentään tässä kirjassa kanssakirjoittaja on päässyt kanteen asti, toisin kuin Zoe Suggin Girl Onlinessa, josta bloggasin alkuvuodesta.

Muualla:
Hyllytonttu on kova Gillian Anderson -fani ja mielsi Liekkien näkijät helposti Salaisten kansioiden jatkeeksi.
Kirjaston kummitus joutui pettymään ja sanoi kirjaa oudoksi sekasotkuksi.
Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:kin on sarjan fani ja hänen mielestään kirjan juoni oli täyttä rautaa.
Helsingin Sanomat kutsuu kirjaa new age -henkiseksi sillisalaatiksi.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Sophie Creutzin ja Sofien Munsterhjelmin ajat

Sophie Creutzin aika: Aateliselämää 1700-luvun Suomessa
Kirjoittanut: Kirsi Vainio-Korhonen
Sivuja: 363 + liiteet, viitteet, lähteet & hakemisto

Seuraavan kerran, kun joku väittää minulle historian olevan tylsää, aion lyödä heitä näillä kahdella kirjalla kalloon. No, toki mielipide-eroja voi olla, mutta ainakin käsissäni olisi jotain, jolla yrittää muuttaa väitteen esittäjän mielipide. Jonkun toisen mielestä taas historia voisi olla mielenkiintoista, mutta se tuntuu keskittyvän aina sotiin ja teksti vilisee jatkuvasti vuosilukuja ja nimiä, jotka eivät millään meinaa jäädä päähän. Siinäkin tapauksessa suosittelisin näitä kirjoja, sillä luvassa on katsaus 1700- ja 1800-luvun elämään vetävällä otteella.

Kirsi Vainio-Korhonen on kirjoittanut kaksi kirjaa, jotka keskittyvät kertomaan ensiksi 1700-luvun ja sitten 1800-luvun elämästä yhden henkilön kautta. Ensimmäinen kirja, Sophie Creutzin aika, käsittelee nimensä mukaan aateliselämää 1700-luvun Suomessa. Vaikka näkökulma on Creutzin elämässä, sen avulla voidaan päätellä vähän yleisestikin, minkälaista elämä tuon ajan Suomessa on ollut.

Erityisesti pidin tässä kirjassa siitä, kuinka se keskittyi suomenruotsalaisiin aatelisiin. Usein tulee ajateltua, että yläluokkaista elämää on ollut vain jossain muualla. Suomen historiassa heidät tunnutaan vain mainitsevan, tai ainakin siinä historiassa, mitä koulussa opetettiin. Vaikka talonpoikien historia ja niin sanotun tavallisen kansan menneisyys on hyvin kiinnostavaa, oli mukavaa päästä kurkistamaan suomalaiseen aateliselämään, vatsinkin naisnäkökulmasta. Oli kiinnostavaa verrata sitä niihin tietoihin, mitä on jo muun Euroopan yläluokkaisesta elämästä onnistunut haalimaan. Suomalaiset aateliset olivat yllättävän kansainvälisiä, kielitaitoisia ja matkustuskykyisiä ihmisiä, jotka liikkuivat ennakkoluulottomasti rajojen yli, vaikka samalla kokivat Suomen ja myös suomen kielen (vaikka enimmäkseen ruotsinkielisiä olivatkin) kotoisaksi.

Periaatteessa Sophie Creutzin aika on elämäkerta, joka samalla piirtää kuvan koko vuosisadasta, painottuen tosin 1700-luvun loppupuoleen hieman enemmän. Siinä käydään läpi Sophien lapsuus, avioliitto, lapset ja avioliiton ongelmat, poliittista puolta unohtamatta. Välillä kirja selostaa jotain tilannetta sivukaupalla, sitoen kuitenkin kaikki tapahtumat jotenkin Sophien elämään.

Sofie Munsterhjelmin aika: Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa
Kirjoittanut: Kirsi Vainio-Korhonen
Sivuja: 277 + liitteet, viitteet, lähteet & hakemisto

"Jatko-osa", Sofie Munsterhjelmin aika, keskittyy taas Sophie Creutzin lapsenlapsen aikaan. Nyt ollaan päästy jo 1800-luvun puolelle. Kirjan jälkisanoissa Vainio-Korhonen kertoo, kuinka jatko syntyi osittain vahingossa, kun Sophie Creutzin ajan lukenut henkilö soitti hänelle ja kertoi, että hänellä on hallussaan papereita, jotka käsittelevät Creutzin lapsenlapsen elämää. Aluksi vaatimattomalta vaikuttavasta arkistosta paljastui arvokas kuvaus 1800-luvun alkupuoliskon elämästä, sellainen kuvaus, jota ei aiemmin ole ainakaan kovin suuressa mittakaavassa koettu tarpeelliseksi tallentaa. 1800-luvun alkupuolta on pidetty Suomessa "pysähtyneenä" ajanjaksonsa, koska silloin ei ole tapahtunut paljon niin sanottuja suuria historiallisia tapahtumia. Silti sen ajan ihmiset elivät ja senhetkiset poliittiset tilanteet ja suuret virtaukset näkyivät heidän elämässään.

Ehkä kiehtovinta Sofie Musterhjelmin ajassa on seurata koulunkäynnin kehitystä ja verrata sitä varsinkin Sofie Creutzin koulutukseen. Vielä 1700-luvulla naisten koulutukseen suhtauduttiin melko välinpitämättömästi. Jos perheessä oli poikia, saattoi tytär istua oppitunneilla ja oppi jotain luku- ja kirjoitustaidon lisäksi, mutta sitä ei pidetty välttämättömänä. Sofie Creutz kuitenkin sai jonkinlaista koulutusta, mikä johti siihen, että hänen lapsensa saivat koulutusta ja siitä eteenpäin myös hänen lapsenlapsena. 

Niin myös Sofie Munsterhjelm lähetetään 1800-luvulla pensionaattikouluun, joka on erityisesti suunniteltu tytöille ja joka myös valmistaa avioliittoon. Myöhemmin 1800-luvulla pensionaattikoulujen maine laski tai ainakin ne aiheuttivat paljon keskustelua. Asennemuutos koulutusta kohtaan näkyy myös siinä, kuinka huonojen valintojen seurauksena Sofie Munsterhjelm köyhtyy aikuisena, mutta hankkii silti rahat tyttärensä kouluttamiseen.

Nämä kaksi kirjaa muodostavat kiinnostavan läpileikkauksen kahdelta eri vuosisadalta. Kun ne luki välittömästi peräkkäin (osittain siksi, koska allekirjoittaneella oli vähän kiire saada ne luettua tenttiä varten) kirjoista muodostui hyvä kuva suuren linjan muutoksista, jotka pikku hiljaa ovat vaikuttaneet ihmisten elämään. Vielä 1700-luvulla olisi esimerkiksi ollut ennenkuulumatonta, että aatelisnainen olisi mennyt talonpojan kanssa naimisiin, mutta niin vain Sofie Munsterhjelmin tytär menee 1800-luvun puolen välin tienoilla naimisiin yliopistokoulutuksen saaneen talonpojan kanssa. Samalla muuttuvat myös suhtautuminen luontoon, seurusteluun, seksuaalisuuteen, muotiin ja siihen, keitä suomalaiset oikein ovat. 

Vaikka minä luin nämä kirjat tenttiä varten, uskon, että jos arjen, naisten ja Suomen historia kiinnostavat, näistä saa oivaa iltalukemista ihan vain tyydyttämään mielenkiintoa. Kirjat ovat melko romaanimaisia ja uskomattoman kiinnostavia.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Pesrepolis - Iranilainen lapsuuteni & Kotiinpaluu

Kirjoittanut & piirtänyt: Marjane Satrapi
Sivuja: molemmissa osissa noin 155 sivua

Marjane Satrapin sarjakuvat omat omaelämäkerrallisia tarinoita, joissa käydään läpi Satrapin lapsuutta ja nuoruutta Iranissa ja Euroopassa. Olin aiemmin lukenut sarjakuvista vain pätkiä netin syövereistä, mutta kun minulle tarjoutui mahdollisuus saada sarjakuva-albumit lainaan, olin tietenkin kiinnostunut.

Ensimmäinen osa, Iranilainen lapsuuteni, alkaa vuodesta 1980, jolloin islamilaisen vallankumouksen seuraukset näkyivät ensimmäisen kerran konkreettisesti koulussa: tyttöjen tuli käyttää huntua. Kaksikieliset koulut suljettiin ja tytöt ja pojat erotettiin toisistaan. Kymmenvuotiaalla Marjanella on vaikeuksia suhtautua tilanteeseen, sillä vaikka hän on hyvin uskovainen, hänen perheensä on erittäin nykyaikainen. Albumi käsittelee Marjanen lapsuutta ja tasapainottelua uskonnon, politiikan ja perheen välillä. Julkisesti saa esiintyä vain tietyllä tavalla, mutta kotona suljettujen verhojen takana eletään paljon vapaammin.

Vaikka kirjan alussa on kahdens sivun mittainen selonteko Iranin tilanteesta, minun on pakko myöntää, että itse poliittiset osuudet jäivät minulle hitusen epäselviksi. Häpeäkseni en ole erityisen perille siitä, mitä kaikkea Iranissa on tapahtunut, joten ehkä menetin joitain sarjakuvan vivahteita, mutta pääsääntöisesti kyllä pidin albumista. Se kertoo pikkutytöstä, joka kasvaa maailmassa, joka herättää hänessä paljon kysymyksiä. Nautin erityisesti aivan albumin alusta, jossa Marjane on hyvin nuori ja pohtii omaa uskoaan, joka ei aina tunnu kohtaavan yleisten käsitysten kanssa. Hänen lapsenuskossaan on jotain samaa, mitä minulla itselläni oli aikoinaan. Huomattavaa on myös se, että Satrapi on antanut sarjakuvassa esiintyvälle Allah'lle parrakkaan vanhan miehen hahmon.

Iranilainen lapsuuteni toistaa jonkin verran itseään, sillä aina yhtä konfliktia seuraa aina toinen, yhtä kapinaa seuraava ja niin edelleen. Tämä on kuitenkin ymmärrettävää, onhan kyseessä omaelämäkerrallinen teos. Albumissa ihmetellään huumorinkin keinoin erilaisia outoja ilmiötä, joita Iranin tilanne aiheutti ja se onkin albumin ehkä parasta antia.

Olin hieman yllättynyt, että huomasin pitäväni seuraavasta osasta, Kotiinpalusta, paljon enemmän. Alun perin olin aavistellut, että jatko-osassa on vain jatko-osan makua, mutta jälkeenpäin sain googlaulun avulla selville, että suomennetut teokset oikeastaan sisältävät neljä albumia, joista kaksi ensimmäistä on julkaistu yhdessä niteessä ja kaksi seuraavaa toisessa niteessä. Iranilainen lapsuuteni päättyy siihen, kun Marjanen perhe päättää lähettää ainoan lapsensa ulkomaille turvaan. Kotiinpaluu kertoo, kuinka 14-vuotias iranilaistyttö pärjää 80-luvun Itävallassa.

Kun kerroin kaverilleni pitäneeni toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä, kaverini kommentoi, että hänestä taas oli masentavaa lukea, kuinka Marjanen elämä ei tuntunut sujuvan edes turvallisemmassa Euroopassa. Nyt Marjane on käytännössä perheetön teini-ikäinen ulkomaalainen tyttö, joka ei vielä kunnolla edes osaa kieltä. Hän ei meinaa saada kavereita ja kun hän lopulta ystävystyy joidenkin luokkatovereiden kanssa, eivät uudet tuttavukset ole ihan priimaluokan naapurintyttöjä.

Ehkä pidin toisesta osasta siksi, koska koin, että siinä on enemmän tarttumapintaa. Toinen osa on teinitytön kasvutarina. Marjane joutuu käymään murrosiän läpi lähes ilman minkäänlaista tukiverkostoa. Hän ajautuu väärään seuraan, käyttämään huumeita ja diilaamaan niitä, hänet potkitaan asunnosta ulos, hänellä ei ole kovin paljon onnea poikakaveririntamalla ja lopulta hän päätyy kadulle asumaan. Kaiken traagisuuden keskellä Satrapi onnistuu kertomaan kaiken humoristisella otteella, niin että kamalimmastakin elämänvaiheesta löytyy edes joku valon pilkahdus.

Lopulta Marjane päätyy albumin nimen mukaisesta palaamaan Iraniin, jossa hän kokee aivan uudenlaista ulkopuolisuuden tunnetta. Itävallassa hän oli liian iranilainen, Iranissa liian eurooppalainen. Silti suljettujen ikkunaverhojen takan pystyy hengittämään vapaasti, ja ainakin nyt hänen ympärillään on perhe tukena.

Kuvailin albumeita sanoilla rehellinen, toteava ja elämänmakuinen. Albumeista tuli olo, että Satrapi on halunnut käydä niiden avulla läpi lapsuuttaan, mutta samalla hän on jo tehnyt rauhan sen kanssa, mitä hänelle on tapahtunut. Asiat eivät tunnu kaunistelluilta, mutta missään vaiheessa ei olla täydellisen epätoivon vallassa. Varsinaista draaman kaarta ei ole, sillä se puuttuu arkielämästä, vaikka tiettyjä syy-seuraussuhteita on tietenkin havaittavissa. Nämä albumit jäävät taatusti mieleen ja tulen varmasti jatkossa palaamaan ajatuksissani niissä esitettyihin tarinoihin, mikä on ehkä korkein kohteliaisuus, minkä voin kirjalle antaa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...