keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Colm Tóibín: Brooklyn

ALKUPERÄINEN NIMI: Brooklyn
SIVUJA: 313
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2009 (suom. 2011)
SUOMENTANUT: Kaijamari Sivill
MISTÄ MINULLE: Oma ostos.

Ensiksi varoitus: kirjan takakansi kertoo suunnilleen koko juonen. Jos haluat lukea kirjan ilman että tiedät sen tarinan kulun, älä lue takakantta. Myös kirjaan perustuvan elokuvan traileri näyttää suunnilleen kaiken, mitä tarinassa tapahtuu. Hyvin tehty, markkinointi.

No, jospa minä yritän kertoa kirjasta ilman, että kerron liikaa. Kirja sijoittuu 1950-luvulle, jossa irlantilainen Eilis Lacey elää äitinsä ja siskonsa kanssa kohtuu köyhissä oloissa. Eilis saa töitä vain yhdeksi päiväksi viikossa elitistisestä kaupasta, jossa maksetaan huonoa palkkaa. Odottamatta Eilisille kuitenkin tarjoutuu tilaisuus lähteä Yhdysvaltoihin, Brooklyniin, missä hänelle luvataan hyvä työpaikka ja mahdollisuus kohota parempaan työhön. Perheen hissukka, nuorimmainen Eilis melkein patistetaan lähtemään meren taakse.

Brooklyn on erittäin nopealukuinen. Aloitin sen yhtenä iltana, luin 2/3 seuraavana päivänä kolmen ja puolen tunnin junamatkan aikana ja lopettelin kirjan vielä samana iltana. Tóibín kirjoittaa sujuvasti, ehkä jopa turhankin yksinkertaisesti makuuni. Tekstiä ahmi, siinä ei ollut mitään, mihin olisi erityisesti jäänyt kiinni. Vähän päälle 300:n sivuun on mahdutettu paljon tapahtumia, minkä seurauksena välillä teksti tuntui monotoniselta ja luettelomaiselta, vähän kuin vasta luonnokselta, jossa kerrotaan, mitä tapahtumia kirjaan halutaan sisällyttää.

Ehkä kielen takia minun oli vaikea luoda tunnesidettä kirjaan. Periaatteessa kirjassa on paljon, mistä tarttua kiinni. Noin parikymppinen nainen muutaa ensimmäistä kertaa omilleen, aloittaa työelämän, pohtii mahdollisuutta perhe-elämään ja itsenäistyy siinä samalla huimasti. Irtautuminen tutusta kodista on vaikeaa, mutta elämä Brooklynissä lähtee jossain vaiheessa rullaamaan. Kun uuteen paikkaan on jotenkuten onnistuttu kotiutumaan, voi lapsuudenkotiinsa suhtautuminen tuntua välillä vaikealta. Vaikka Eilisin irtautuminen on rajumpaa etäisyyden ja huonojen yhteydenpitovälineiden takia, kuka tahansa joskus omilleen muuttanut voi löytää kirjasta samaistumisen kohteita.

Brooklyn jää minulle keskinkertaiseksi kirjaksi, vaikka lukuhetkellä nautinkin siitä. Tämä on ehkä astetta laadukkaampaa matkalukemista kuin kioskista napattu harlekiini, mutta silti se asettuu päässäni hieman samaan kastiin käyttötarkoituksensa takia: junamatka sujui oikein viihtyisästi ja sain vähän ajattelemisenkin aihetta, mutta kirja ei noussut viime aikojen suosikkieni joukkoon.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Carrie Hope Fletcher: All I Know Now

SIVUJA: 322
KUSTANTANUT: Little, brown
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Carrie Hope Fletcher on näyttelijä, laulaja, youtuber ja nykyään myös kirjailija. Hän on tunnettu kanavastaan ItWayPastMyBedtime ja roolistaa Les Misérablesissa. Kävin noin puolitoista vuotta sitten Lontoossa katsomassa kyseisen musikaalin ja Fletcherin siinä. Otinpas jopa fanikuvan, jonka valaistus on erittäin jännä, sillä se on otettu kännykän kameralla klo 23 jossain Lontoon Sohon pikkukadun varrella.

En aluksi ollut kiinnostunut Fletcherin kirjasta, sillä se ei ole fiktiota eikä varsinaisesti edes omaelämäkerrallinen teos. Kirja asettuu jonnekein self helpin tienoolle. Sen alaotsikko Wonderings and Reflections on Growing Up Gracefully antaa lisätietoa siitä, että kyseessä on eräänlainen opas, joka auttaa murrosikäisiä (tyttöjä) selviämään uusien myrskyjen läpi. Jossain vaiheessa kuitenkin kiinnostuin kirjasta sen verran, että tein hankintapyynnön kirjastoon. Kenties kirja kiinnostaa myös muitakin.

Fletcher on tituleerannut itsensä kunniaisosiskoksi (honorany big sister), mutta koska hän on tarkalleen seitsemän kuukautta minua nuorempi, en oikein voi ajatella häntä netti-isosiskonani. Hän on kuitenkin roolimalli ja inspiraatio, onhan hän ehtinyt tehdä paljon enemmän kuin minä. En kuitenkaan pystynyt lukemaan kirjaa elämänohjeina, vaan tarkastelin sitä siitä näkökulmasta, kuinka se antaa ohjeita murrosikäiselle tytölle.

Puhun koko ajan tytöistä, sillä heille kirja oli pääsääntöisesti suunnattu. Sitä ei sanota suoraan, mutta kirja tuntuu olevan koko ajan siinä olettamuksessa, että tytöt siihen tarttuvat, tarkalleen ottaen heterotytöt. Kirja antaa neuvoja seurusteluun poikien kanssa ja siihen, miten selvitä siitä, kun tyttöporukassa on riitaa.

Kirja antaa neuvoja ystävyyssuhteisiin, riitohin, koulukiusaamiseen, seurusteluun, eroon, yksin oloon, unelmien toteuttamiseen, mielenterveysongelmiin, ulkonäköpaineisiin ja moniin muihin ongelmiin, joita teini-ikäisellä voi olla. Fletcher maustaa neuvoja kertomalla tapauksia hänen omasta elämästään. Koska Fletcher on jonkin sortin julkisuudenhenkilö, jonka elämästä tiedän pieniä osia, joita hän on netissä kertonut, huomasin ynnääväni kertomusten palasia yhteen ja pohtivani, viittaako joku tapaus nyt johonkin, jonka tiedän jo entuudestaan. Lukemisesta tuli välillä tirkistelyä, mistä tuli syyllinen olo, mutta toisaalta, Carrie on itse päättänyt kertoa nämä asiat kirjassaan.

Olisin itse kaivannut jotain murrosiän käsikirjaa yläasteella, mutta en tiedä, olisiko tästä kirjasta ollut niin paljon apua. Kirja käsittelee ongelmia varsin teoreettisella tasolla, kun taas itse olisin kaivannut paljon käytännön neuvoja. Fletcher antaa kuitenkin neuvoja perusihmissuhteisiin ja on samalla ymmärtäväinen ja anteeksiantava: missään ei tarvitse olla täydellinen, kunhan omat aikeet ovat hyviä.

En tiedä, olisinko nauttinut kirjasta, ellei kirjoittaja olisi ollut tuttu. Osa luvuista tuntui merkityksettömiltä, ja myönnän hyppineeni paikoittain sivuja yli. En kokenut olevani kohdeyleisöä, mutta kirja on sen verran leppoisasti kirjoitettu, että kyllähän sen luki. Enemmän odotan sitä fiktiivistä romaania, jonka Fletcher julkaisee ensi kesänä.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät 1)

ALKUPERÄINEN NIMI: Odinsbarn
SIVUJA: 612
KUSTANTANUT: Jalava
JULKAISTU: 2013 (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Eeva-Liisa Nyqvist
MISTÄ MINULLE: Oma ostos.

Norjalaista fantasiaa, milloin sellaista on viimeksi suomennettu? Kunnon kovakantinen, vanhemmille lukijoille suunnattu eeppinen fantasia on Tulen ja jään laulun ja joidenkin Dragonlance-kirjojen lisäksi muutenkin aika kiven alla. Toki Jalava on kunnostautunut fantasian suomentaja, mutta pitkään aikaan ei ole tullut sellaista rehellistä, monisatasivuista fantasiakirja suomeksi, mikä olisi herättänyt kiinnostukseni. Ei ennen Odininlasta.

Ostin Odininlapsen omaksi viime syksynä Turun kirjamessuilta hyvään messutarjoushintaan. Lukeminen kuitenkin viivästyi, ja kun se valittiin spefilukupiirini yhdeksi kevään kirjaksi, päädyin lukemaan sen vasta nyt huhtikuussa, kun oli Odininlapsen käsittelyn vuoro. Lukemisen kanssa tuli vähän kiire, onhan kirja kunnioitettavat 600 sivua paksu. Se ei ole harvinaista fantasiakirjalle, mutta viime aikoina olen lukenut sellaisia 300:n
sivun kirjoja. Laadin kirjalle lukusuunnilman, josta olin lopulta aina yhden päivän jäljessä. Ennen lukupiiriä lukea paukautin vielä viimeiset 200 sivua, söin illallista ja menin hetkeksi makaamaan sängylleni - havahduin tunti lukupiirin alkamisesta. Loistavaa.

En siis voi jakaa suuria ajatuksia, joita kirja lukupiirin keskuudessa herätti. Olen pyrkityn lukupiirikirjojen kohdalla tuomaan esiin laajemman kirjon mielipiteitä. Onneksi pääsin juttelemaan kirjasta muutaman kaverini kanssa myöhemmin, sillä kirja herätti ajatuksia, hämmennystä ja muutamia tarkennusta vaativia kysymyksiä.

Odininlapsi on siinä mielessä varsin perinteikäs fantasiakirja, että se sijoittuu omaan maailmaansa, jossa on taikavoimia. Päähenkilö Hirka on 15-vuotias tyttö, joka odotaa riittiä, jonka seurauksena Yminmaan lapsista tulee aikuisia. Hänellä vain on ongelma: hän ei osaa syleillä, eli hyödyntää maassa olevaa Mahtia, sillä hän on menettänyt häntänsä lapsena. Ennen riittiä Hirkan isä kertoo, ettei Hirka olekaan hänen tyttärensä, vaan löytölapsi, jolla ei ollut häntää alun alkujaankaan. Isä uskoo, että Hirka on odininlapsi, ihminen, lapsi toisesta maailmasta, mädän kantaja. Mätä on pahinta, mitä väki voi kuvitella, eikä Hirka uskalla enää osallistua riittiin, jossa hänen poikkeavuutensa voisi ilmetä.

Hirkan apuna on kuitenkin yllättäviä tahoja, muun muassa Rime, joka on aina ollut rikas poika, mutta vasta pikku hiljaa lukijalle alkaa selvitä, kuka Rime oikeasti on. Rimen kautta Hirka ajautuu Yminmaan poliittisiin kiemuroihin, joiden takaa paljastuu vähintään yhtä mätä systeemi kuin mitä Yminmaan ulkopuolella pelätään olevan.

Luin haastattelusta, että Odininlapsi oli Siri Pettersenin ensimmäinen romaani, jota hän alkoi tosissaan kirjoittaa. Hän kertoi haastattelussa, että joutui usein palaamaan taaksepäin ja lisäämään tekstin joukkoon yksityiskohtia, jotta aiemmin kirjoitettu sopisi juonenkäänteeseen, jonka hän oli juuri keksinyt. Valitettavasti tämä näkyy jonkin verran. Kirja tuntuu ensikertalaisen kirjoittamalta, sillä sen tahditus ei ole ihan kohdallaan. Ensimmäiset 200 sivua edetään tosi hitaasti, kun taas viimeisessä 200:ssa sivussa kiidetään sellaista vauhtia, ettei juonekäänteissä jaksa enää pysyä mukana. Myös muutamat tärkeät juonenkäänteet oli harmillisesti kerrottu kuin ohimennen, niin että lukiessa oli pakko palata taaksepäin ihmettelemään. Itse jonkin verran kirjoittaneena olen huomannut saman idean. Joitain ongelmia on vaikea korjata ilman että aloittaisi koko tekstin alusta. Kirjaa lukiessa tulee paikoittain tunne, että kirjailija on kustannustoimittajan kanssa yrittänyt pelastaa kehnoja kohtia niin pitkälle kuin mahdollista.

Tahditusongelmista huolimatta kirja on mukavaa luettavaa, johon voi uppoutua päiväkausiksi. Juonenkäänteitä riittää, ja vasta loppupuolella kirjan tietty selittämättömyys alkaa häiritä. Muutamien kaverinieni mielestä oli virkistävää, ettei kirja sortunut perusteelliseen selittämiseen, mutta minä olisin kaivannut hieman enemmän vastauksia. Toisaalta se olisi taas lisännyt sivumäärää. Itse olisin kyllä ottanut kirjasta muutaman juonekäänteen pois ja lisännyt hieman pohjustusta. Kaverieni mielestä joidenkin yksityiskohtien puuttuminen saattoi myös kieliä siitä, ettei Petterseniä itseään kiinnostunut ne seikat: esimerkiksi ajan kulumiseen ei kiinnitetty juuri lainkaan huomiota, eikä kirjan väen hännillä ollut oikeastaan mitään muuta funktiota kuin osoittaa, etteivät he olleet odininlapsia.

Odininlapsi on kriteerit täyttävää fantasiaa, jonka lopetus jää odottamaan jatkoa. Onneksi se ilmestyy ensi kuussa. Jalava on julkaisemassa myös trilogian päättävän osan vielä vuoden 2016 puolella. Nopea julkaisutahti sopii niille, jotka tuppaavat unohtamaan aiemmat juonenkäänteet ja hahmojen nimet (kuten allekirjoittanut). Toivottavasti suomennos on laadukas. Aion lukea jatko-osan, sillä olen kiinnostunut näkemään, onko Pettersen kehittynyt kirjoittajana. Toivon, että seuraava osa on paremmin tahditettu ja paljastaa lisää Pettersenin luomasta maailmasta. Odininlapsi tuntui vasta esiosalta, minkä jälkeen kaikki voi alkaa.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

ALKUPERÄINEN NIMI: The Remains of the Day
SIVUJA: 283
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 1989 (suom. 1990)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Pitkän päivän iltana on hurmaava kurkistus brittiläiseen palvelusyhteiskuntaan sen murtumisen hetkinä. Tarina alkaa vuodesta 1956, mutta päähenkilö, ikääntyvä hovimestari Stevens, palaa useaan otteeseen muistelemaan parhaimpien ikävuosiensa aikaista elämää. Hän on palvellut korkea-arvoisessa talossa lordi Darlingtonin hovimestarina, mutta nyt lordi on kuollut ja kartanon on ostanut amerikkalainen herra Farraday. Palvelusväkeä on leikattu, mutta Stevens huomaa pian, että leikkaukset ovat olleet liian rajuja: työn jälki kärsii. Kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus muutamaan vapaapäivään, hän päättää matkustaa tapaamaan kartanon entistä taloudenhoitajaa neiti Kentonia, sillä kirjeessään neiti Kenton on ilmaissut, että hän voisi olla kiinnostunut palaamaan palvelukseen useiden vuosien jälkeen.

Romaani on lyhyehkö, mutta se silti onnistuu piirtämään tarkan kuvan yhdestä hovimestarista ja hänen sielunmaisemastaan. Herra Stevens on jäykkä brittimies, joka on omistanut koko elämänsä palvelukselle. Hän pohtii kirjan aikana useaan otteeseen, minkälainen on hyvä ja ihannoitava hovimestari, ja antaa useita esimerkkejä siitä, miten on omasta mielestään toiminut esimerkillisesti useissa tilanteissa. Samaan aikaan Stevens on ärsyttävyyksiin asti sokea. Lukija huomaa, kuinka Stevens olisi voinut toimia useassa tilanteessa toisin, mutta hän pistää aina työnsä etusijalle.

Jos ensimmäisen ja toisen maailmansodan poliittiset kiemurat eivät olisi kadonneet mielestäni lukiokurssien jälkeen, olisin kenties saanut romaanista vielä enemmän irti. Herra Stevens nimittäin palvelee talossa, jossa pidetään useita merkittäviä tapaamisia, joissa vierailee historiasta tuttuja henkilöitä. Olematta hyvin perillä maailmansotien välisistä kiemuroista romaani on kuitenkin hyvin nautittava. Sen hienosteleva kieli ilahduttaa, joskus myös huvittaa, ja kurkistus hovimestarin arkeen on jo itsessään syy tarttua tähän kirjaan.

Kazuo Ishiguro oli minulle vanha tuttavuus, mutta Pitkän päivän ilta oli vasta toinen kirja, jonka häneltä luin. Se oli sen verran nautittava lukukokemus, että tartun Ishuguron teksteihin takuulla tulevaisuudessa, toivottavasti lähitulevaisuudessa.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...