perjantai 23. tammikuuta 2015

Hylätty puutarha

Kirjoittanut: Kate Morton
Sivuja: 669
Suomentanut: Hilkka Pekkanen
Arvostelukappale

Nell saa 21-vuotiaana kuulla isältään, ettei olekaan vanhempiensa biologinen lapsi, vaan löytölapsi, joka ilmestyi 4-vuotiaana australialaiseen satamaan ilman mitään yhteystietoja, joiden kautta selvittää, missä hänen vanhempansa ovat. Tieto musertaa Nellin ja hän elää koko loppu elämänsä katkerana. Vasta kuoltuaan hänen alkuperänsä alkaa paljastua, kun hänen lapsenlapsensa perii isoäitinsä ostaman talon Englannista. Lapsenlapsi Cassandra matkustaa Australiasta Englantiin ottamaan selvää, mitä Nellin neljän ensimmäisen elinvuoden aikana oikein tapahtui.

Tarina vaihtelee enimmäkseen nykyajan ja 1900-luvun alun välissä, mutta välillä nähdään pätkä myös 70-luvulta. Suurimmissa rooleissa ovat Cassandra ja eräs kirjailija Eliza Makepeace, jonka satukirja johdattaa sekä Nelliä ja Cassandraa oikeille jäljille. Yli kuudessasadassa sivussa ehditään käydä läpi monta ihmiskohtaloa, luomaan ihmissuhteita ja kurkistamaan ah-niin-viehättävään mutta ah-niin-jäykkään 1900-luvun alun brittiläiseen kartanoelämään.

Ihastuin Kate Mortonin kirjaan Paluu Rivertoniin viime keväänä ja nimesin sen yhdeksi parhaaksi kirjaksi, jonka luin vuonna 2014. Siksi olin erittäin kiinnostunut lukemaan myös tämän uuden suomennoksen. Hylätty puutarha (eng. The Forgotten Garden) on oikeastaan kirja, jonka kautta tutustuin Mortoniin ensimmäistä kertaa, kun kaverini osti englanninkielisen version Lontoo-matkallamme vuonna 2011. Sen jälkeen olin monesti miettinyt, pitäisikö lainata kirja kaveriltani, mutta asia venyi ja seuraavaksi huomasinkin suomennoksen olevan saatavilla. Suomennos on muuten mielestäni varsin hyvä. Sitä on mukava lukea ja vain muutaman kerran jotkut dialoginpätkät oli käännetty niin, etteivät ne oikein tuntuneet istuvan suomen kieleen ja suomalaiseen keskustelutyyliin.

Kate Mortonin kirjat ovat viihteellisiä, pääsääntöisesti naisyleisölle suunnattuja sukuromaaneja, jotka on kirjoitettu mukaansatempaisevasti. Ne ovat ahmittavia ja mielestäni hyvin haikeita mutta kauniita. Mortonin kirjoja huomaa lukevansa monta sataa sivua yhdessä hujauksessa. Tällaisia kirjoja lukiessa muistaa, miksi lukeminen on niin miellyttävää ja rentouttavaa. Tarinaan pääsee uppoutumaan kunnolla ja kirjan loputtua hahmoja tulee ikävä.

Jos jotain moitteen sanaa voisin sanoa, niin jollain tapaa Mortonin molemmat lukemani romaanit ovat olleet hitusen ennalta-arvattavia. Minua se ei kuitenkaan ole haitannut. Hylätyssä puutarhassa kehitin jo sivun 140 paikkeilla teorian, miten asiat ovat todennäköisesti menneet. Kirjoitin sen ylös (sukupuineen kaikkineen) ja kirjan loputtua huomasin olleeni oikeassa. Monessa kohtaa kirja yrittää johdatella lukijan päätelmät sivuraiteille, mutta loppujen lopuksi olin osunut oikeaan. En silti ole erityisen harmissani tästä. Ainakaan minun motivaationi ei ollut selvittää, mitä on tapahtunut, vaan miten se on tapahtunut.

Kirjaa lukiessani huomasin vertaavani teosta jatkuvasti kahteen muuhun kirjaan. Frances Hodgson Burnettin romaaniin Salainen puutarha, jonka luin yläasteella, ja Diane Setterfieldin romaaniin Kolmastoista kertomus, jonka luin lukiossa ja jota olen pitkään pitänyt yhtenä lempikirjajani. Hylätty puutarha luo parallelin Salaiseen puutarhaan. Molemmissa on sairaalloinen lapsi, joka parantuu osittain puutarhassa vietetyn ulkoilman ansiosta. Molemmissa on menneisyyden riivaamia vanhempia, jotka eivät osaa suhtautua jälkikasvuunsa. Kolmastoista kertomus ja Hylätty puutarha muistuttavat osittain toisiaan siksi, koska molemmissa käsitellään paljon kirjailijan menneisyyttä ja yritetään selvittää lapsen alkuperää.

Hylätty puutarha on kuin noiden kahden sekoitus, erittäin rönsyilevä kertomus, joka silti onnistuu pitämään langat käsissään. Itse kirjankin sisällä on useita paralleleja vanhempien ja lasten kohtaloissa, sillä niin veli kuin serkku tuntevat kateutta ihmisestä, joka asuu hänelle rakkaan sukulaisen elämään, eikä kumpikaan tapaus pääty hyvin.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka kaipaavat luettavakseen mukaansatempaisevaa lukuromaania. Mitään uutta näkökulmaa elämään tämä kirja tuskin tarjoaa, mutta luvassa on suurella todennäköisyydellä erittäin miellyttävää iltalukemista. Tämä kirja on sellainen, jota ainakin minä luin mielelläni ahmien, sillä silloin kirjan langat pysyivät päässäni kasassa ja pystyin yhdistelemään yksityiskohtia. Toivottavasti Kate Mortonilta suomennetan lisää pian.

torstai 22. tammikuuta 2015

Harry Potter ja Näkymätön muste

Kuva (x)
Harry Potter ja Näkymätön muste on Teatteri Musteen musikaali, jota esitettiin Turun Sigyn-salissa 17.-20.1.2015. Se perustuu Michiganin yliopiston opiskelijoiden, nykyään Starkid-nimellä tunnetun joukon A Very Potter Musical -nimiseen näytelmään.

Koska minä olen ollut kyseisen Youtubesta löydettävän musikaalin fani jo vuodesta 2011 lähtien, oli minun pakko päästä näkemään myös tämä versio. Kun aikoinaan löysin AVPM:n, harmittelin sitä, etten todennäköisesti koskaan pääse katsomaan sitä saatikka mitään muuta Starkidien tekemään musikaalia lavaversiona. Starkidien lavaversiota en päässytkään näkemään, mutta kyllä Kaarinan lukion musiikkiteatterilinja veti sen verran hyvin, että esitystä oli mukava katsoa.

Musikaali on eräänlainen sekoitus Potter-kirjojen juonia. Se kertoo Harryn toisesta vuodesta, jossa kuitenkin järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin valitaan kilpailija jokaisesta tuvasta. Kolmivelhoturnajaisista edetään hautausmaalle, Voldemort saa ruumiinsa takaisin ja sen jälkeen seikkaillaan nopeasti jo seitsemännen kirjan tapahtumissa. Juonten sekoitus saattaa hämmentää katsojaa varsinkin ensimmäisellä kerralla, mutta jos musikaaleista innostuu oikein toden teolla, jatko-osat A Very Potter Sequel ja A Very Potter Senior Year antavat jonkinlaisen, tosin hieman poskettoman selityksen juonten sekoittumiselle. Suosittelen katsomaan varsinkin Sequelin, sillä Pimento-tulkinta on aivan loistava ja siinä on muutenkin paljon paremmat laulut, kuin ensimmäisessä osassa.

Musikaalin ollessa minulle varsin tuttu ja minun ollessa melko perehtynyt Potter-musikaalien fandomiin, jäin monta kertaa miettimään, että olivatko tämän suomalaisen version tekijät ymmärtäneet täysin musikaalin ideaa. Alkuperäinen on mielestäni erittäin parodisoiva. Kyllä, se on fanien tekemä, mutta käsikirjoitus näpäyttää hienovaraisesti niitä kaikkia pikku juttuja, jotka kirjoissa ovat vähän hassusti. Sen esittää Harry ylimielisenä ja angstisena, Ron vähän tyhmänä ja seksistisenä ja Hermione tyttönä, jolta tuntuu puuttuvan itsetunto lähes kokonaan. Suomalainen versio tuntui ottavan musikaalin hieman liian vakavasti, niin että alun perin parodiaksi tarkoitetut osiot saatetaan nyt ottaa tosissaan.

Tästä huolimatta näyttelijät vetivät esityksen hyvin. Välillä se oli jopa liiankin tarkkaan kopioitu ele eleeltä alkuperäisestä, mutta ainakin näyttelijät olivat tehneet kotiläksynsä huolella. Oli ilo seurata musikaalia lavalta ilman keskeytyksiä. Pääsin kunnolla juoneen mukaan ja huomasin monia juttuja, joita en ole ennen huomannut. Musikaaliin oli myös tehty omia pikku lisäyksiä. Muun muassa laulaja Robinin kuva esittää tärkeää roolia ja lohikäärmettä yritetään päihittää Turun linnan seudulla. Näytelmästä paistoi se, että näyttelijöillä on kivaa, ja sitä on aina ilo katsoa.

Tähän väliin on pakko myös mainita, että musikaalin suomennos oli toimiva. Pelkäsin, että mitenhän minulle tutut englanninkieliset laulut kääntyvät suomeksi, mutta onneksi pelkoni oli aiheeton. Vuorosanat soljuivat luonnollisesti suomeksi ja laulutkin tuntuivat toimivan. Muutama kappale oli jätetty kääntämättä, varmaan sen takia, että niissä olevat tärkeät sanaleikit eivät olisi kääntyneet hyvin. Minua tämä ei haitannut, mutta nuorilla katsojilla on voinut olla ymmärtämisongelmia.

Myös muutama hahmo oli erityisen onnistunut. Tulkinnat olivat uskollisia alkuperäiselle, mutta mukaan oli otettu myös vähän omaa. Erityisesti pidin Kalkaroksesta, joka vähäeleisyydessään oli loistava. Dumbledore taas liehuvine aamutakkeineen ja sipsuttavine askeleineen oli komedian kultaa.

Musikaalia mainostettiin koko perheen musikaalina, minkä takia minulle tuli todella epämukava olo useassa kohdassa. Alkuperäinen musikaali ei mielestäni ole missään nimessä koko perheen musikaali. Ymmärrän, miksi tästä on haluttu mainostaa lapsille sopivana. Potter-näytelmä varmasti uppoaa lapsiin ja onhan se oivaa perheen yhteistä aikaa mennä käymään viikonloppuna teatterissa. Olisin kuitenkin toivonut, että musikaalin käsikirjoitusta olisi hitusen sensuroitu. Hermionea ja Ginnyä kutsutaan seksikkäiksi, kuolla-sanaa toistetaan tarpeettoman paljon ja muutenkin musikaalissa oli paljon kohtia, jotka aikuinen katsoja ymmärtää vitsiksi, mutta jotka lapsi saattaa ymmärtää täysin väärin. Alkuperäinen hulvaton meininki oli kääntynyt suomennoksen ja näyttelijätyön seurauksena liian vakavaksi ja jotkut alun perin hauskat vitsit tuntuivat nyt ilkeiltä.

Toisaalta, yleisö tuntui tykkäävän. Musikaalin jälkeen takanani istuva poikajoukko (noin 10-vuotiaita) hokivat toisilleen silmät kiiluen, että tämähän oli tosi hyvä. Tällaista pottermieltä oikein lämmittää ajatus uusista lapsista, jotka tutustuvat tähän minulle hyvin tärkeään kirjasarjaan ensimmäistä kertaa. Jos joku noista pojista ei ollut vielä tutustunut Potter-kirjoihin, toivon, että nyt he tutustuvat.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Maresi: Punaisen luostarin kronikoita



Kirjoittanut: Maria Turtschaninoff
Sivuja: 212

Maresi: Punaisen luostarin kronikoita sijoittuu Menosin saarelle, jossa naiset elävät rauhassa Punaisessa luostarissa. Luostarissa on tarkat säännöt. Sinne ei saa tulla miehiä ja siellä tulee elää tietyllä tavalla. Se on turvapaikka monelle tytölle ja naiselle, jotka ovat kokeneet huonoa kohtelua elämässään. Osa luostarin tytöistä koulutetaan luostarin töihin ja osa asuu siellä vain jonkin aikaa ja jatkaa sitten matkaansa muualle.

Tarinan päähenkilö Maresi on asunut siellä jo vuosia tultuaan luostariin turvaan nälänhädän takia. Hän on tottunut luostarin rytmiin ja tapoihin ja odottaa, milloin hänet määrätään jonkun sisaren noviisiksi, jolloin hän voisi alkaa opettelemaan jotain luostarin monista vastuullisemmista töistä.

Elämä luostarissa kuitenkin muuttuu, kun sinne saapuu Jai. Jai ei suostu kertomaan, mitä hänelle on tapahtunut, mutta viikkojen kuluessa hän alkaa pikku hiljaa paljastaa menneisyyttään. Pian Jain menneisyys tulee saarelle vainoamaan kaikkia luostarin asukkaita ja pian koko saari on vaarassa.

Vähän päälle kahteensataan sivuun on onnistuttu rakentamaan ehjä ja hyvä tarina. Luin kirjan nopeasti ja nautin joka sivusta. Kieli on kaunista. Osa kiitoksesta menee suomentajalle Marja Kyrölle. Luostarin maailma on rauhallinen, mutta ei onneksi liian täydellinen. Sielläkin on omat sisäiset ristiriitansa.

Maailma rakentuu pitkälti dialogin kautta, kun Maresi kertoo Jaille, miten luostari toimii. Se on melko yleinen keino; tarinaan tulee mukaan hahmo, joka ei tunne tapahtumapaikan tapoja. Kun hahmolle kerrotaan, miten kaikki toimii, pääsee lukijakin kirjan maailmaan helposti mukaan. Joistakin bloggauksista olen lukenut, että näin suora kertominen oli haitannut lukukokemusta, mutta minä kyllä tykkäsin.

Vaikka luostarin elämä kerrotaan lukijalle melko suoraan, minulle ainakin tuli kirjasta erittäin rauhallinen tunnelma. Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että silmieni eteen olisi yritetty tunkea liikaa tavaraa (mikä tuntuu joskus olevan fantasian helmasynti), vaan maailma rakentuu vähän kuin huomaamatta. Rauhallisen alun jälkeen tunnelma reipastuu loppua kohti, mutta en kyllä sanoisi, että tämä kirja olisi mitenkään kovin vauhdikas teos. Tarinan lopusta kyllä löytyy seikkailullinen loppuhuipennus, joka sopii nuortenkirjaan, mutta se ei tunnu väkisin tungetulta, sillä lupaillaanhan jo kirjan alussa, että jotain pahaa tulee tapahtumaan.

Minä tällaisena parikymppisenä lukijana pidin kirjasta kovasti, mutta myöhemmin olen kuullut joiltain vanhemmilta, että kirja on tuntunut heidän lapsiensa mielestä vähän turhankin jännältä. Kun aloin miettiä asiaa, niin kyllähän siinä tapahtuu varsin kamalia asioita. Itse luostari on lähes rauhan tyyssija, mutta ulkopuolella on sotaa, nälänhätää, pahoinpiteleviä aviomiehiä ja kaikenlaista muuta turvattomuutta. Kenties tätä kirjaa ei siis kannata suositella kovin herkälle lukijalle.

Romaanin maailman kamalat asiat kiinnittivät minunkin huomioni. Rauhallisen luostarin ja julman muun maailman kontrasti on niin vahva, että kauhistuin, kun kuulin, mitä Jaille lopulta on tapahtunut. Vaikka kyseessä on nuorten fantasiaromaani, ne asiat, joita Jai, hänen siskonsa ja hänen äitinsä ovat kokeneet, eivät ole mielikuvituksen tuotetta. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tapahtuu nykypäivänä hyvin samalla tavalla, mitä romaanissa kerrotaan.

Jonkin verran jäin miettimään, että onko tämä kirja Junior Finlandian arvoinen, mutta toisaalta, en ole tainnut ennen lukea Junior Finlandian voittajaa. Jos olisin lukenut tämän tietämättä voitosta, olisin varmaankin kehunut kirjaa hyvin paljon. Ja kehunhan minä nytkin. Hieman vain tuli pohdittua, että nostiko Junior Finlandian voitto odotukset liian korkealle.

Maresi: Punaisen luostarin kronikoita on kirja, josta lukisin mielelläni jatkoa. Tarina päättyy kiinnostaaan tilanteeseen, joka on ihan pätevä päätös tarinalle, mutta potentiaalinen aloitus jollekin suuremmalle juonelle. Risingshadowin puolelta bongasin tiedon, että Punaisen luostarin kronikoita olisi tulossa jopa kaksi kappaletta lisää. Onneksi odotellessa voi lukaista Turtschaninoffin muut samaan maailmaan sijoittuvat romaanit Arran ja Anachén!

torstai 15. tammikuuta 2015

Routamieli



Kirjoittanut: Silja Susi
Sivuja: 346
Kustantanut: Torni Kustantamo

Heti alkuun on mainittava, että tämä kirja on arvostelukappale ja tunnen kirjailijan. Pyrin aina kirjoittamaan rehellisen bloggauksen, mutta mielestäni on myös rehellistä kertoa, että kyseessä on tuttuni kirjoittama kirja. Se saattaa vaikuttaa jonkin verran mielipiteeseeni.

Routamieli on tarina pojasta, jolle annetaan tehtävä. Hän elää Pohjolassa, jossa jumalat valitsevat lapset suojalukseensa. Routamielen suojelija on Tuonelan valtiatar Saala, mikä on harvinaista ja pelottaa joitain ihmisiä. Saalalla on Routamielen varalle suunnitelmia, jotka tietäjä kertoo hänelle. Hänen pitää nousta Pohjolan hallitsevaa soturiklaania vastaan voidakseen kitkeä sen pahat puolet pois. Ennen vallankumousta Roudan on matkustettava tuntureille kuuntelemaan jumalkaikua, jotta hän voisi ymmärtää jumalten tahtoa paremmin.

Eniten pidinkin tässä kirjassa alusta ja lopusta. Alussa maalaillaan Routamielen lapsuus ja nuoruus ja hänen rakkautensa päällikön veljentyttäreen Ranaan. Lähtö tuntureilla jumalkaikuja kuuntelemaan tapahtuu yllättävän vaivihkaa, vaikka siihen ollaan valmistauduttu jo jonkin aikaa. Jumalkaikujen kuuntelun aikana minä huomasin puutuvani, sillä tarina tuntuu junnaavan hetken paikoillaan. Kun vihdoin on aika aloittaa itse vallankumous, huokaisin helpotuksesta. Loppu on jälleen kiinnostavaa. Nautin juonittelusta ja siitä, ettei kaikki onnistu aivan niin kuin ollaan suunniteltu. Ihastuin varsinkin Ranaan, joka on muuttunut Roudan ollessa poissa ja joka tekee lopussa muutaman kiintoisan ratkaisun.

Olisin halunnut, että tarina olisi tasapainotettu hieman erillä tavalla. Keskivaiheen suvanto tuntui liian pitkältä. Alkua ja loppua olisi voinut venyttää lähemmäs keskiosaa. Tekstissä olisi voitu myös kiinnittää enemmän huomiota aikahyppyihin, jotka välillä tapahtuivat melko huomaamatta. Jouduin useasti palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, että missä vaiheessa tarina siirtyi talvesta kesään tai peräsi seuraavaan vuoteen.

Routamieli on eräänlaista fantasiaa, jossa tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, mutta jossa ei välttämättä ole kauheasti taikuutta. Tämän kirjan kohdalla lukija saa mielestäni päättää, onko taikuus mukava vai ei. Kuvitteellinen maailma ei mielestäni edes tarvitse yliluonnollisia elementtejä, vaan maailman mielenkiintoisuus voi tulla sen yksityiskohdista ja poikkeavuudesta tuntemaamme historiaan.

Routamielen maailma on melko suomalainen, mutta siinä on myös sellaista ritariromantiikkaa, joka ei ehkä istu Suomeen täysin luonnollisesti. Tarinan maailma on sopiva sekoitus vähän kaikkea. Eurooppalaiseen perinteeseen otetaan mukaan Lappi, tunturit ja erämajat.

Samalla kuitenkin pohdin, onko tämä kirja enemmänkin fiktiivinen matkakertomus kun eeppinen tarina. Suurin osa kirjasta kuluu tien päällä. Vastaan tulee erilaisia porukkaa, osa jää mukaan pidemmäksi aikaa ja osa vain käväisee. Fantasiakirjojen tyyliin olisin kaivannut tätä kirjaa lukiessa karttaa, jonka avulla olisin voinut seurata, missä nyt mennään. Toisaalta kartan puute lisäsi kirjan maailman epätietoisuutta siitä, missä he tarkalleen ottaen sijaitsevat.

En ole pitkään aikaan lukenut tällaista kirjaa. Luin paljon samantyylisiä eeppisiä sankarikertomuksia yläasteikäisenä ja pidin niistä silloin. Veikkaisin, että tämä kirja voisi upota hyvin yläasteikäiseen. Samaan aikaan olen kyllä hieman epäileväinen, sillä kirjan keskivaiheessa on pitkiä pohdiskelevia kohtauksia tuntureilla ilman sen suurempaa toimintaa.

Muissa blogeissa:
Vaarna tykkäsi kirjan keskivaiheesta.
Lilan mielestä kirja jättää lukijan täyteläisen hiljaisuuden valtaan.
M. Carole sanoo, että Routamieli on paras kotimaisen fantasian edustaja, jonka hän on lukenut toviin.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...