lauantai 15. marraskuuta 2014

Afterworlds

Kirjoittanut: Scott Westerfeld
Sivuja: 599
Kieli: englanti

Olen monesti kuullut sanottavan, että kirjat kertovat turhan usein kirjailijoista. Varsinkin esikoiskirjailijat tuppaavat kirjoittamaan kirjoittamisesta. Scott Westerfeld ei ole esikoiskirjailija, mutta hän meni silti kirjoittamaan kirjan kirjoittamisesta. Ei se kyllä minua haittaa, sillä hän kirjoitti oikein jännän kirjan.

Afterworlds on kirja kahdesta tytöstä, Lizziestä ja Darcysta. Lizzie joutuu terroristihyökkäyksen kohteeksi lentokentällä. Hän käy lähellä kuolemaa, minkä jälkeen hän huomaa pystyvänsä näkemään haamuja. Darcy taas on nuori nainen, joka kirjoitti Lizzien tarinan ja on nyt saanut kustannussopimuksen. Hän muuttaa New Yorkiin viimeistelemään romaaninsa. Samalla hän pääsee kurkistamaan Young Adult -taivaaseen, jossa kirjailijat käyvät pitkiä baarikeskusteluja tulevien kirjojensa nimistä ja jossa saa niin monta eri sorttia nuudeleita, ettei välttämättä koskaan ehdi maistaa niitä kaikkia.

Joka toinen luku kertoo Lizziestä ja joka toinen Darcysta, joka yrittää editoida kirjansa Afterworldia julkaisukelpoiseen kuntoon. Nopeasti selviää, että lukija pääsee lukemaan kirjan valmista versiota, sillä Darcyn luvuissa mainitaan joitain Lizzien tarinan kohtauksia, joita lukija ei koskaan pääse lukemaan.

Mielestäni kirjan asetelma on äärimmäisen mielenkiintoinen. Päästä nyt lukemaan sekä kirja että sen kirjoitusprosessi tarinan muodossa. Nautin suunnattomasti yksityiskohtien bongauksesta, siitä miten Lizzien tarinasta löytyi selviä yhtymäkohtia Darcyn elämään.

Käytännössä idea ei kuitenkaan toiminut täysin ihanteellisesti. Joka toinen luku on aivan eri tarinaa, huolimatta siitä, että Darcyn tarinassa viitataan vähän väliä Lizzien tarinaan. Eteneminen oli tahmeaa kuin Tulen ja jään laulussa konsanaan. Joka luvun jälkeen piti järjestellä aivot uudestaan, jotta pysyi molemmissa tarinoissa mukana. Lukurakenne ei kannustanut jatkamaan, ahmimaan. Joka luvun jälkeen oli sellainen olo, että tähän olisi hyvä lopettaa tältä erää. Olisihan tarinaa voinut lukea vähän väärässä järjestyksessä, hyppien lukujen yli ja palaten välillä taaksepäin, mutta pelkäsin, että spoilaisin itseni siinä samassa.  Nyt kirjan luettuani on kuitenkin pakko todeta, että hyppiminen olisi tuskin ollut haitaksi.

Minua kiinnosti huomattavasti enemmän Darcyn tarina. Halusin lukea siitä, kuinka 18-vuotias nuori nainen aloittaa itsenäisen elämän. Halusin tietää enemmän siitä kirjailijamaailmasta, joka poikkea niin paljon suomalaisesta menosta. Darcy saa sellaisen sopimuksen ja etukäteismaksun, että hän pystyy muuttamaan vuodeksi New Yorkiin törkeän kalliiseen asuntoon elämään kummallisen rikasta elämää. Hän käy drinkeillä keskustelemassa tarinastaan uusien kirjailijaystäviensä kanssa ja alkaa jopa seurustella erään tytön kanssa. (En pidä tätä erityisen spoilaavana, sillä se tapahtuu tosi varhaisessa vaiheessa.) Darcyn tarinassa pääsee seuraamaan sekä aikuistumista, esikoiskirjailijan huolia ja sitä, mitä tapahtuu nopeasti alkaneelle parisuhteelle.

Lizzien tarina taas... Se tuotti minulle vaikeuksia. Darcylle hoetaan koko ajan, kuinka hyvä ja kypsä hänen tarinansa on, mutta minusta se vaikutti juuri siltä, mitä Darcy pelkää sen olevan: hieman lapsellinen YA-väännelmä, jossa on täysin järjetön romanssi. Tarina kertoo siitä, kuinka Lizzie pääsee afterworldiin, maailmaan elävien ja kuolleiden välissä, ja oppii hyödyntämään taitoaan selvittääkseen kotoaan löytyvän pikkutytön haamun mysteerin. Kaikessa on apuna intialainen jumala Yamaraj, jonka luonne koostuu enimmäkseen siitä, kuinka hyvännäköinen hän on.

En osaa päättää, onko Westerfeld kirjoittanut tahallaan tarinan, joka vaikuttaa 17-vuotiaan kirjoittamalta, vai onko hän oikeasti sitä mieltä, että Lizzien tarina on hyvä. Haluan kallistua ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä Darcyn tarina, eli se, jonka aivoni mieltävät "oikeasti elämäksi" on paljon paremmin kirjoitettu.

No, ainakin pääsin vertailemaan sitä, kuinka väkinäinen "YA-hotness" romanssi eroaa luonnollisesti alkavasta romanssista, jossa hahmot ehtivät ystävystä ennen kuin edes romanssiin viitataan, mutta jota lukija (tai ainakin minä) alkaa melko nopeasti toivoa tapahtuvaksi.

Afterworlds vertautuu mielestäni Rainbow Rowellin Fangirliin, toiseen viime aikoina lukemaani kirjaan, jonka päähenkilö kirjoittaa paljon. Fangirlissä Cathin täytyy saada Simon Snow -ficcinsä valmiiksi. Päätarinan lukujen välissä on satunnaisia pätkiä hänen ficeistään, enkä ollut niistä erityisen kiinnostunut, sillä en huomannut niissä juurikaan yhtäläisyyksiä päätarinan kanssa. Afterworldsissa sentään pääsee lukemaan kirjoittajan tarinan kokonaisuudessaan. Pienestä puisevuudesta huolimatta olen ihan kiitollinen siitä, ettei Darcyn osuuksien väliin ollut livautettu ainoastaan pätkiä Lizzien tarinasta. Ilman Lizzien lukuja Darcyn tarina olisi voinut tuntua lattealta.

Vaikka olenkin tässä bloggauksessa moittinut kirjan rakennetta, yleisvaikutelma koko kirjasta on hyvä. Kirjaa lukee mielellään. Jos on kiinnostunut kirjailijoiden mielenmaisemasta ja kaikista kirjojen julkaisuun liittyvistä ilmiöistä eikä YA pelota, Darcyn osuuksista nauttii varmasti. Ehkä myös Lizzien seikkailuista voi löytyä jotain pureskeltavaa.
People say a lot of stuff about books, and writing, and literature, most of which sounds really complicated. But in a weird way, it’s very simple. You just type a little bit each day and you get better and better at telling stories. - Scott Westerfeld

tiistai 11. marraskuuta 2014

Lautturi

Kirjoittanut: Jenna Kostet
Sivuja: 199

"Minä en sure kuolleita vaan eläviä, sillä kuolleilla on kaikki, mutta ylhäällä kulkevat ovat jokainen yksin omalla tavallaan." - s.64

Lautturi kertoo haikean tarinan Kaista, joka ei koe Tuonelan virtaa enää omakseen, vaan haluaa tutustua maailmaan, josta sielut tulevat. Kirja kertoo tarinan Irasta, joka kamppailee koulun ja perheen välillä. Perhe vaatii yhtä, kaverit toista. Kai ja Ira ovat täysin eri maailmoista, mutta silti he löytävät jotain toisistaan.

Kuulin Lautturista kaverini kautta, sillä hän tuntee kirjoittajan. En kuitenkaan usko, että bloggaukseni on mitenkään puolueellinen, sillä minä en tunne kirjailijaa henkilökohtaisesti. Olen vain käynyt kuuntelemassa hänen haastattelunsa. Lainasin kirjan kirjastosta, sillä olen kiinnostunut suomalaisista spefiuutuuksista ja kirjan idea kuulosti kiinnostavalta niin takakantensa kuin kirjailijan haastattelun perusteella.

Takakannesta ja haastattelusta huolimatta minulla oli olo, että lähdin lukemaan kirjaa lähes puhtaalta pöydältä. Kirjan lukeminen tuntui tutkimusmatkalta. Yksityiskohdat Kaista ja Irasta selviävät lukijalle kuin vaivihkaa, aivan kuin ne olisi tiennyt koko ajan. Vaikka kirjaa on mainostettu nuortenkirjana, mielestäni se on varsinkin kielellisesti hyvin kypsä. Kieli on nopealukuista, mutta hyvin kaunista. Pysähdyin monin paikoin miettimään hyviä sanavalintoja ja haikeankauniita ilmaisuja. Luvut ovat lyhyitä ja maalailevia, mutta silti kirjaan mahtuu kokonainen vuosi.

Pidin siitä, kuinka kirja ei hoppuillut. Kai ja Ira eivät kohdanneet heti ensimmäisessä luvussa, vaan maailma saattoi rakentua rauhassa. Pidin myös kirjailijan ratkaisuista Kain ja Iran suhteen kehityksessä. Ira on ristiriitainen hahmo, mutta hyvin ymmärrettävä ja aidon tuntuinen, kun taas Kai on selkeästi ulkopuolinen. Kaikki ei mene kuin sadussa, mutta se tekeekin tarinasta uskottavan.

Lautturi on lupaava esikoiskirja. Kirjoittaakohan Jenna Kostet pian jotain lisää? Jään mielenkiinnolla odottamaan, sillä vaikka Lautturi olikin miellyttävä lukukokemus, jotain jäi puuttumaan. Se tuntui hipaisevan jonkin pintaa, antaen näytteen siitä, minkälaisia tarinoita kirjailijalta voisi olla tulossa. Haluan päästä lukemaan lisää.

Kirjailija Turun kirjamessuilla 2014

Loppuun vielä liitän muutaman erittäin spoilaavan lauseen, jotka saa maalamalla esiin. Kirjan lukeneet voivat kurkistaa. [Olin iloinen, että kirjailija päätyi ratkaisuun, jossa Ira sai voimaa nousta omille jaloilleen ja hakea apua sen sijaan, että tekisi itsemurhan ja lähtis Kain perään. Jotenkin kirjan genreen olisi sopinu traagisen rakkaustarinan äärimmäiset keinot, mutta ilahduin siitä, kuinka realistisena spekulatiivisesta elementistä huolimatta tarinassa pysyttiin.]

PS. Enhän ole ainoa, jolla soi koko ajan PMMP:n Lautturi päässä?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Missä junat kääntyvät - novelleja

Kirjoittanut: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Sivuja: 466

Missä junat kääntyvät on novellikokoelma, johon on koottu Pasi Ilmari Jääskeläisen novelleja 90-luvun lopusta. Useat novelleista ovat voittaneet Tampereen Science Fiction Seuran novellikilpailun kulta- ja hopeasijoja ja useat kokoelman novelleista ovat alun perin ilmestyneet alan lehdissä, Portissa, Tähtivaeltajassa tai Kosmokynässä. Kokoelmaan on valittu myös kolme novellia palkittujen ulkopuolelta ja sitä varten on kirjoittettu yksi uusi novelli.

Kirja sisältää seuraavat novellit:
 - Missä junat kääntyvät (Portti 4/97)
 - Pinnan alla Toiseus piilee (Tähtivaeltaja 4/98)
 - Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 (Portti 4/96)
 - Laurelia etsimässä (Portti 1/96)
 - On Murmaa kaatunut! (Portti 1/99)
 - Olisimmepa mekin täällä (kokoelmaa varten kirjoitettu)
 - Taivaalta pudonnut eläintarha (Kosmokynä 2/99)
 - Perheterapiaa (Tähtivaeltaja 2/98)
 - Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa (Portti 4/99)

Alun perin valitsin kokoelman luettavaksi, sillä eräs kaverini oli suositellut novellia Missä junat kääntyvät minulle jo useamman kerran. Tarinan idea, pikkupoika joka on äärimmäisen kiinnostunut junaradoista, kuulosti kiinnostavalta, joten Jääskeläistä ennen lukeneena halusin katsastaa, minkälaisia novelleja hän on kirjoittanut.

Nimikkonovelli ei petä lupauksia. Sillä on jo sen verran mittaa (84 sivua), että mukaan mahtuu useita juonenkäänteitä, monitasoisuutta ja huomattava määrä kiinnostavia yksityiskohtia. Pienellä laajentamisella tarinasta olisi voinut saada aikaan vaikka täysimittaisen romaanin. Kyllä se näin novellinakin toimi. Erityisesti pidin novellin loppuratkaisusta, mikä on minulle oikeastaan harvinaista. Yleensä olen sellainen lukija, joka voi nauttia tekstistä lähes loppuun saakka, mutta loppuratkaisu jättää vähän kylmäksi. Siksi olikin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon pidin tämän novellin lopusta. Sen jälkeen olisi halunnut lukea novellin alusta alkaen uudestaan, etsiä vinkkejä, tai jutella siitä jonkun kanssa.

Minun piti lukea vain kokoelman nimikkonovelli, mutta se sattui vaan olemaan niin hyvä, että teki mieli tutustua kokoelman muuhunkin tarjontaan. Minulle suositeltiin myös novellia Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa, joka lopulta saavutti suosiotani niin paljon, että sanoisin sen olevan jopa nimikkonovellia parempi. 71-sivuinen novelli matkii Valittujen palojen tai vastaavien lehtien artikkelityyliä, kertoen tarinan miehestä, joka iskee silmänsä kirjastonhoitajattareen ja yhdessä he alkavat luoda viikonpäiväteoriaa, jonka avulla heistä tulee rikkaita ja kuuluisia.

Kaikki aikavääntymät ovat lähes aina mieleeni, joten ei ollut lainkaan yllätys, että novelli miellytti. Tarinassa on lopulta kaksi aikakikkaa, joista toinen liittyy viikonpäiviin ja toinen jokaisen ihmisen subjektiiviseen ajantajuun ja eräänlaisiin aikavirtoihin, joita tavataan kaupunkin joessa. Aluksi olin sitä mieltä, että kaksi aikavänkyrää samassa novellissa on liikaa ja ne olisi hyvin voinut erottaa kahdeksi eri novelliksi, joista voisi halutessaan saada hyvinkin erilaiset tarinat aikaiseksi, mutta lopulta elementit yhdistyivät ihan järkevästi novellin lopussa. Tarinan ajatusleikki on sen verran kiinnostava, että huomasin pohtivani sitä silloin, kun olisi pitänyt keskittyä aivan muihin asioihin.

Kahden loistavan novellin jälkeen päätin tutustua muihin, joten luin Taivaalta pudonneen eläintarhan, joka on Jääskeläisen toisen novellikokoelman nimikkonovelli. Käytännössä kyseessä on sama kokoelma, joka vain on ilmestynyt eri kustantamolta (Atena) ja johon on tehty korjauksia ja lisätty muutama uusi novelli. Koska novelli on valittu kokoelman nimeksi, koin että tekstille on haluttu antaa arvoa ja se on lukemisen arvoinen. Valitettavasti huomasin pettyväni. Vaikka Taivaalta pudonnut eläintarha on ihan mukavaa luettavaa, se jättää mielestäni huonolla tavalla kysymyksiä auki ja on paikoittain turhan epämääräinen. Suurin osa tarinasta on kerrottu naiivin lapsen näkökulmasta, joten epäselvyys on tavallaan selitettävissä, mutta minulle tuli olo, ettei ideaa ehkä ole hiottu aivan huippuunsa. En oikein osannut vetää rajaa siihen, kuinka paljon tapahtumat ovat harhaa, kuinka paljon tarinassa lopulta on spekulatiivisuutta, vai onko kaikki pelkkää symboliikkaa sotatraumoille.

Perheterapiaa on lyhyenkö novelli (12 sivua). Siinä seikkaillaan kuun pinnalla ja pidin sen loppuratkaisusta, mutta lyhyestä mitasta huolimatta minusta tuntui, että monta sivua meni ihan ohi. Oli kyllä ihan jännittävää seurata, kuinka terapiaistunnon tarkoitu alkoi pikku hiljaa selvitä lukijalle. Jossain toisessa novellikokoelmassa tämä olisi varmaan erottunut edukseen, mutta tässä tapauksessa se jää auttamatta kokoelman kahden helmen varjoon.

Tämän jälkeen lukeminen olikin rämpimistä, sillä Pinnan alla Toiseus piilee, Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1, Laurelia etsimässä ja On Murmaa kaatunut! olivat kaikki novelleja, joista en jaksanut innostua. Alkusyksystä tein sopimuksen itseni kanssa, että en enää yritä lukea mitään väkisin, joten luin järjestelmällisesti jokaisesta novellista alun, mutta koska mikään niistä ei noin 6-10:n sivun jälkeen ollut herettänyt mielenkiintoani, hyppäsin ne yli. En siis voi sanoa niistä mitään muuta.

Viimeiseksi luin novellin Olisimmepa mekin täällä, jonka nimi jäi mietityttämään kovasti. Pidin novellin ideasta. Maailma on muuttunut tosi kurjaksi paikaksi elää, joten ihmiset kirjaimellisesti pakenevat virtuaalitodellisuuteen ja antavat virtuaalimaailman ylläpitäjille luvan tuhota heidän fyysisen kehonsa. Tarinan parasta antia minulle oli yksinkertaisesti systeemin kuvaus ja pohdinnat siitä, millä lailla virtuaalitodellisuudessa eläminen vaikuttaa siellä asuvien ihmisten mielenterveyteen ja miten se ilmenee. Ei olisi haitannut, jos novelli olisi ollut pidempi.

En ole ennen lukenut novellikokelmaa, jossa on vain yhden kirjailijan tekstejä. Kiinnitin huomiota moniin yhtäläisyyksiin tekstien kanssa. Monissa teksteissä mainittiin Aku Ankka ja useisiin teksteihin liittyi vahvasti joku lapsi. Monesti novellien hahmoilla oli erittäin ääripäisiä suhtautumisia kirjallisuuteen: joko sitä rakastettin ja se oli elinehto tai sitä halveksuttiin sydämensä pohjasta. Useat novellit käsittelivät omituisuuksia kuin ne olisivat arkipäivää, mikä on tyyli, joka tällä hetkellä viehättää minua.

Kaiken kaikkiaan kokoelma on hämmentävän epätasainen. Se sisältää kaksi novellia, jotka jäävät mieleeni hienoina lukukokemuksia ja teksteinä, joita haluan suositella muille, mutta se sisältää myös tekstejä, joita en jaksanut lukea loppuun saakka.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Marraskuu on kirjallinen kuu


Alkaa näyttää siltä, että nanowrimo on tältä vuodelta pois laskuista. Olin jo täysillä osallistumassa, mutta marraskuun lähestyessä innostus lopahti. Olisi minulla muutama idea, mutta tällä hetkellä on kaikkea muuta ja viime vuoden epäonnistunut nanowrimo kummittelee edelleen mielessä. Päätavoitteena kirjoittamisen saralla olisi ehkä saada vuoden 2012 nanowrimo jonkinlaiseen editoituun pakettiin.

Nanowrimon sijaan päätin osallistua Karo Hämäläisen alulle panemaan lukuhaasteeseen, jonka ideana on lukea vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä marraskuun ajan. Tapahtumalla on facebook-sivut, mutta siihen voi tietenkin osallistua ilman että ilmaisee sen missään sosiaalisessa mediassa. Tärkeintä on lukeminen. Minä aion raportoida etenemistäni twitterin puolella. Sitä pääsee halutessaan seuraamaan vaikkapa tuossa sivulla olevan twitter-luukun kautta. Haasteen hashtag on #lukuhaase.

Laskeskelin tässä, että 30 sivua päivässä kuukauden ajan tekee yhteensä 900 sivua. Se on määrä, johon monet ovat yltäneet 24 lukumaratonin aikana. Tuohon sivumäärään menee kolme tasan 300:n sivun romaania. Yleensä luen kuukaudessa noin 4-5 kirjaa, joten haaste ei tule olemaan mitenkään ylitsepääsemätön. Eniten tämä haastaakin minua lukemaan jotain joka päivä. Yleensä luen jaksottain. Saattaa mennä pitkiäkin aikoja, jolloin en lue, kunnes yhtäkkiä luen paljon yhdessä päivässä.

Veikkaan, että tulen joka päivä lukemaan enemmän kuin 30 sivua. Vähän riippuu. Tykkään lukea aina jonkun tietyn kokonaisuuden kerrallaan. Jos kirjan luvut ovat 20 sivua pitkiä, luen todennäköisesti 40 sivua, koska en halua jättää yhtä lukua kesken.



Ainakaan luettava ei lopu kesken. Otin tänä aamuna kuvia erinäisistä kirjapinoista, jotka vainoavat minua ympäri kämppääni. Olen jo melko pitkään pitänyt kirjastolakkoa sillä poikkeuksella, että saan hakea ne kirjat, jotka ovat vielä varauksessa. Silti kirjoja on kertynyt nurkkiin. En edes ottanut kaikista lukemattomista kirjoista kuvia.


Kuukauden lopussa aion tehdä koosteen. Kuinka paljon tuli luettua ja mitä. Saa nähdä, onko tällä haasteella postiviista vaikutusta lukemiseeni. Onneksi sivumäärävaatimus ei ole kovin suuri. 30 sivua nyt ehtii edes jossain välissä lukea.

Kuinka moni muu osallistuu haasteeseen?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...