keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Sofi Oksanen: Norma

SIVUJA: 304
KUSTANTANUT: Like
KIELI: Suomi
JULKAISTU: 2015
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Lokakuussa 2012 päätin niellä "ylpeyteni" ja perehtyä kotimaiseen kirjallisuuteen. Valitsin yhdeksi tutustumisen kohteeksi Sofi Oksasen Stalinin lehmät, josta bloggaukseni mukaan pidin tosi paljon. Teenpäs jopa tekstin lopussa lupauksen lukea lisää Oksasta.

Lupaus tuli pidettyä, mutta paljon myöhemmin, kuin kuvittelin. Reilut kolme vuotta myöhemmin pitkä kirjaston jono lopulta osui minun kohdalleni ja sain käsiini Oksasen uutuusteoksen nimeltään Norma.

Norma on kääritty kauniin taianomaisiin kansiin ja sen mainoskampanja on ollut suuri. Kirja sai huomiota myös spekulatiivisen kirjallisuuden lukijoiden joukosta, sillä tarinan päähenkilöllä on yliluonnollista ominaisuuksia: hänen hiuksensa kasvavat noin metrin vuorokaudessa.

Odotuksista huolimatta kirja tuntui aikamoiselta sillisalaatilta. Hiusten kasvun lisäksi tarina on mysteeri siitä, mitä oikein tapahtui Norman äidille ja miksi hänen äitinsä on myynyt Norman hiuksia eräälle kampaamolle. Mukaan heitetään vielä kohdunvuokrausta, Norman eriskummallisuuden selvittelyä ja muutaman muun hahmon sukudraamaa. Materiaalia tuntuu olevan useaa kirjaa varten, eikä yhteenkään aiheeseen perehdytä mielestäni tarpeeksi perusteellisesti.

En minä odottanut mitään fantasiakertomusta, mutta kun kirjassa lukee "Tervetuloa Norma Rossin ihmeelliseen maailmaan!", odotin edes jotain ihmeellisyyttä. En onnistunut löytämään sitä. Norma on yksinäisyyteen vetäytyvä nainen, joka on koko ikänsä joutunut piilottelemaan itseään. Hänen elämänsä ei vaikuta ihmeelliseltä. Hän pyrkii elämään mahdollisimman normaalisti, jopa niin normaalisti, ettei kukaan hänen kotoaan voisi päätellä mitään hänen elämästään. Muut hahmot ovat hekin melko tavanomaisia tai sitten vain sen verran epämiellyttäviä, ettei heitä toivoisi kirjan sivuilla enää toiste tapaavan.

Kirjan lukee nopeasti, mutta se tuntui jättävän tyhjäksi. Yritin ystäväni kanssa pohtia, mistä kirja loppujen lopuksi kertoo. Tulimme siihen tulokseen, että ehkä kirja käsittelee sitä, miltä tuntuu, kun ei hallitse omaa kehoaan. Norman hiukset kasvavat hallitsemattomasti, muiden naisten hiukset eivät kasva toivotulla tavalla, joten niihin hankitaan lisäkkeitä. Palasia Normasta päätyy muiden ihmisten päähän, eikä Norma sen jälkeen enää hallitse koko olemustaan. Myös itsemurhakysymys sivuaa hallitsemattomuutta: onko Norman äiti ollut kontrollista omasta elämästään, vai onko joku toinen tehnyt päätöksen sen lopusta. Kohdunvuokrauskin liittyy samaan aiheeseen: osa naisista ei voi tulla raskaaksi, osa taas ottaa kehoonsa vieraan hedelmöittyneen munasolun kasvamaan.

Mene ja tiedä. Kunpa kirja olisi keskittynyt yhteen aiheeseen usean eri aiheen sijasta. Jokaisessa olisi taatusti ollut materiaalia 300:n sivun mittaiseen kirjaan. Nyt käteen jäi vain jotain, mikä tuntui pintaraapaisulta.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Josh Sundquist: We Should Hang Out Sometime

SIVUJA: 328
KUSTANTANUT: Little, Brown and Company
KIELI: Englanti
JULKAISTU: 2014
MISTÄ MINULLE: Kirjastosta

Heti kun olin ehtinyt tehdä lupauksen, että vuonna 2016 luen vain laadukkaalta vaikuttavia kirjoja, hankin käsiini Josh Sundquistin toisen omaelämäkerrallisen romaanin We Should Hang Out Sometime. En nyt suoranaisesti sano, että kyseinen kirja olisi erittäin epälaadukasta tavaraa, mutta se edustaa juuri sellaista kirjallisuutta, jota nyt pyrin välttämään: hyvin nopealukuista ja helposti sulatettavaa kerrontaa, jonka lukemisesta tulee loppujen lopuksi vain mitäänsanomaton olo.

Olin kuitenkin tehnyt kirjaan varauksen jo jonkin aikaa sitten, joten kirjan ensisijainen lukutarkoitus ei ollut ottaa kiinni lukuhaastettani, joka oli jäänyt yhden kirjan jälkeen. Senkin kirjan lukeminen kyllä sai aikaan. Pääsääntöisesti halusin lukea Josh Sundquistin kirjan, sillä hän on YouTube-persoona, jota seuraan, ja olen lukenut hänen aiemman kirjansa Just Don't Fallin.

Sundquistin ensimmäinen kirja käsitteli hänen lapsuuttaan, syöpää, vasemman jalan menetystä ja matkaa paralympialaisiin. Samalla kirja kertoi yhden kotiopetuksessa olleen kristityn amerikkalaisen lapsen elämästä. We Should Hang Out Sometime jättää syöpäosuuden pois ja keskittyy Sundquistin epäonniseen seurusteluelämään. Hänen Youtube-kanavaansa seuranneet ovat saaneet kuulla hänen epäonnisuudestaan, mutta myös onnesta, kuinka hän lopulta löysi kivan naisen ja on nykyään hänen kanssaan naimisissa. Jossain vaiheessa Sundquist päätti selvittää, mikä hänen aiemmissa suhteissaan oli mennyt pieleen. Ainoa tapa, minkä hän keksi, oli laatia hypoteesit ja ottaa yhteyttää menneisyyden säätöihin ja kysyä suoraan, missä mätti. Tämä kirja kertoo siitä prosessista.

Kaiken kaikkiaan Sundquistin projekti kuulosti minusta vähän epäilyttävältä. Oman menneisyytensä ymmärtämiseksi kyseinen toimintatapa on kyllä ihan ymmärrettävää. Varmaan moni ihminen haluaisi jossain vaiheessa keskustella epäonnistuneen ihmissuhteen toisen osapuolen kanssa ja pohtia vuosia sen jälkeen, kun tilanne ei enää tunnu kivuliaalta, miten olisi voinut toimia toisin. Mutta kirjan kirjoittaminen aiheesta... No, vaikka koenkin idean kyseenalaisena, minä olen kuitenkin se, joka päätti lukea kyseisen kirjan, joten mitä minä olen aiheesta saarnaamaan.

We Should Hang Out Sometime lähtee Joshin teini-iän alusta ja käy läpi tapaus tapaukselta kaikki nolot seurusteluyritykset, Tapauksen jälkeen hän kertoo hypoteesinsa ja käy läpi, kuinka tapasi kyseessä olleen tytön aikuisiällä. Loppua kohti tämä tyyli käy vähän monotoniseksi.

Ehkä suurin ongelmani tämän kirjan kanssa on loppujen lopuksi se, kuinka Sundquist käsittelee tyttöjä ja naisia objekteina, jotka eivät kunnolla saa omaa ääntänsä kuuluviin. Hän luo kuvaa mystisistä naisolennoista, joita ei voi mitenkään ymmärtää. Kirjassa hänen ainoa tavoitteensa on saada tyttöystävä, minkä seurauksena hän ei tunnu osaavan arvostaa ystävyyttä, joita useat tytöt hänelle tarjoavat.

Yleisesti ottan We Should Hang Out Sometime on hyvin amerikkalainen kirja, joka vahvistaa amerikkalaista seurustelukulttuuria, joka suomalaisen silmin vaikuttaa hieman kummalliselta. Sen kuitenkin lukee nopeasti, ja tarjoaa se jopa muutamia viihdyttäviä hetkiä. Se on sopivaa aivojen tuuletusta silloin, kun on yrittänyt opiskella koko päivän.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Viiden kirjan haasteen Kirjaneidolta. Olinkin jo seurannut haasteta Facebookin puolella tovin. Vihdoin minutkin haastettiin. :D

1. Kirja, jota luen parhaillaan
Kesken on oikeastaan niin Haruki Murakani Maailmanloppu ja ihmemaa kuin Sofi Oksasen Norma. Murakani on ollut kesken jo toista viikkoa, kun taas Oksasen aloitin eilen.


2. Kirja, josta pidin lapsena 
Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär oli jännittävä.

3. Kirja, joka jäi kesken
Jokunen aina välilä jää kesken, mutta mainitaanpa nyt Audrey Mageen Sopimus, sillä se sai huomiota Blogistanian Globaliassa, mutta minuun kirja ei iskenyt.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen 
Ian McEwanin Makeannälkä tuli juuri oikeaan hetkeen. Se oli jännittävä, mielenkiintoinen ja sopivan karmiva kirja, joka onnistui keikauttamaan kaiken loppupuolella ihan erilaiseksi mitä oli alussa ajatellut. Ylipäätänsä Ian McEwanin kirjat ovat tehneet minuun vaikutuksen.

5. Kirja, johon palaan uudelleen
Kai tähän on pakko sanoa, että Potterit. Niihin nyt on rehellisesti palannut useita kertoja.

Haastan:
 - Q+Black / Lukunurkkaus
 - Ida / The Books of My Life
 - Jonna / Kirjakaapin avain
 - 365 kulttuuritekoa
 - Seregi / Bibliofiilin päiväunia

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Instagram
ALKUPERÄINEN NIMI: The Paying Guests
SIVUJA: 595
KUSTANTANUT: Tammi
JULKAISTU: 2014, (suom. 2015)
SUOMENTANUT: Helene Bützow
MISTÄ MINULLE: Oma ostos

Joululomalla innostuin katsomaan loppuun Downton Abbeyn, joka oli minulla monta kautta aiemmin jäänyt kesken. Viimeisen jakson jälkeen jäi sellainen olo, että en saanut historiallisen draaman mittaani vielä täyteen. Silloin muistin Sarah Watersin kirjan Parempaa väkeä, jonka olin nähnyt joulukuussa kirjakaupassa. Kävin hakemassa sen itselleni myöhäiseksi joululahjaksi.

Tutustuin Sarah Watersin tuotantoon viime syksynä, kun luin hänen edellisen suomennetun teoksensa. Ihastuin runsaaseen tyyliin ja tarkkaan kuvaukseen Brittiläisen yhteiskuntaluokan rappiosta.

Parempaa väkeä jatkaa samaa linjaa. Se sijoittuu 1920-luvulle, jolloin Brittiläinen luokkayhteiskunta on vielä jäykkää, mutta murtumaisillaan. Päähenkilö Frances elää äitinsä kanssa suuressa talossa Lontoon hienostoalueella. Perheen miehet, isä ja pojat, ovat kuolleet sodan aikana, ja jäljelle on jäänyt vain tyhjä talo ja paljon velkaa. Frances on alistunut äitinsä apulaiseksi ja seuraneidiksi, vaikka menneisyydessä hän oli aktiivinen suffragetti ja hän elätteli toivoa yhteisestä elämästä rakastettuna Christinan kanssa.

Rahatilanne on perheelle häpeällinen, ja he joutuvat ottamaan asuntoonsa vuokralaisia. Sellaiseksi valikoituu Barberien pariskunta. Lilian ja Leonard Barber ovat hieman omalaatuisia Francesin äidin mielestä, mutta Frances kiinnittää nopeasti huomionsa Lilianiin, joka on hieman boheemi, muodikas ja kivan pehmeän oloinen. Hapuilevasta ystävyydestä roihahtaa eloon intohimoinen romanssi, joka käydään suljettujen ovien takana, käytävillä, auloissa ja portaissa nopeasti kohdaten.

Kirjasta on vaikea muodostaa mielipide, sillä siitä piti, mutta samalla ei pitänyt. Kirja on ihanan runsas kertomus 20-luvun Lontoosta, josta on luettavista paljon ajan merkittäviä muutoksia ilman että niihin kiinnitetään liikaa huomiota. Se on samalla kertomus menneisyyden seksuaalivähemmistöistä ja siitä, minkälaista heidän elämänsä oli tuohon aikaan. Näistä ominaisuuksista huolimatta kirjasta puuttui todellinen imu. Tapahtumat olivat mielenkiintoisia, mutta silloin, kun mitään ei tapahtunut, kirja polki paikoillaan.

Parempaa väkeä on jaettu kolmeen osaan, ja kolme selkeästi erilaista osaa siinä onkin. Kirja alkaa rauhalliseen pukudraamatyyliin, muuttuu kiihkeäksi romanssiksi, jossa ei peitellä yksityiskohtia häveliäisyyden suojiin ja vaihtuu hyvin nopeasti oikeusdraamaksi. Tarinassa kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta jotenkin sattumien ja tapahtumisen välissä on paljon junnausta ja toistoa.

Edellinen Watersilta lukemani kirja jätti jälkeen hieman samanlaisen tunteen: paljon tapahtumia, mutta silti epämääräistä jumitusta, joka loppuu vähän lässähtäen. Tunnen olevani turhan kriittinen, sillä tiedostan oikein hyvin, että käsissäni on kohtuullisen laadukasta kirjallisuutta. En aio päästää Watersia käsistäni, vaan aion lukea häneltä lisää. Hänen kirjasta tuntuvat olevan vähintääkin yllätyksellisiä, sillä kirjan alkaessa ei voi olla ihan varma, minkälaisessa tilanteessa ollaan loppupuolella.

Tästä kirjasta on vaikeaa puhua paljastamatta liikaa. Nytkin tuntuu, että olen kertonut liian paljon. Lopuksi vielä mainittakoon, että kirjailijan jälkisanat selvensivät jonkin verran tarinan rakennetta. Hämmennyin rajusta muutoksesta romantiikasta oikeusdraamaan, mutta ilmeisesti Waters on kirjan taustatutkimusvaiheessa lueskellut paljon kirjallisuutta 20-30-luvun oudoista oikeustapauksista. Tämä on vain omaa spekulaatiotani, mutta minulle tuli tunne, että Waters on halunnut kirjoittaa kirjan, jossa käsitellään 20-luvun outoa oikeustapautta siitä näkökulmasta, että lukija tietää, mitä oikeasti on tapahtunut.

Muualla:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...